Talvikki kukkii sydänkesällä

Talvikit ovat näyttäviä, varpumaisia kasveja, jotka kuuluvat kanervakasveihin. Ne suikertavat metsän pohjalla maavarsina, joista nousevat milloin yksittäin tai pieninä ryhminä, milloin tiheinä ja näyttävinä kasvustoina.

Maan pinnassa oleva lehtiruusuke säilyy talven yli kauniin vihreänä, ja kukinnan koittaessa sen keskelle kasvaa yksi suora, usein punertava kukkavarsi, jonka latvaosaan kellomaiset kukat ilmestyvät.

Meillä esiintyy seitsemän lajia, joista neljä kuuluu varsinaisten talvikkien Pyrola-sukuun. Nämä neljä eli iso- ja pikkutalvikki sekä kelta- ja kellotalvikki ovat ensi katsomalla hyvin samannäköisiä mutta eroavat toisistaan lehtien muodon sekä kukan rakenteen ja värin perusteella.

Tuoreessa kangasmetsässä kukkiva isotalvikkien tiivis rykelmä on hätkähdyttävän kaunis näky. Jopa kolmikymmensenttisinä kasvit nousevat näkyville rehevänkin kasvillisuuden joukosta ja kiinnittävät kulkijan huomion. Kellomaisissa kukissa on vitivalkoiset terälehdet, joiden välistä hohtavat heteiden kellertävät kimput sekä erityisesti pitkävartiset ja punaiset emit.

Isotalvikki saattaa jäädä paljon pienemmäksikin, vain vaaksan mittaiseksi, jolloin sen voi kokonsa puolesta sekoittaa pikkutalvikkiin. Erot löytyvät niin lehdistä kuin kukistakin. Pikkutalvikin lehdet ovat pitkänomaiset, kun ne isoserkulla ovat pyöreät ja pitkäruotiset. Pikkutalvikin kukissa on usein hentoa punaa, ne ovat aukinaisinakin supussa, eikä emi juuri ulotu terälehtien ulkopuolelle.

Molemmat ovat tuoreiden metsien lajeja, jotka kaipaavat kasvupaikoiltaan kohtalaista kosteutta. Pikkutalvikin löytää usein soiden laitamilta, korpinotkelmista ja märkien painanteiden pohjilta. Kumpikin esiintyy koko maassa ja viihtyy tunturikoivikoissa, jopa avoimilla tunturinummilla. Kaikkien talvikkien tapaan ne ovat sydänkesän kukkijoita.

Myös vaatimuksiltaan vaatimattomammat kello- ja keltatalvikki esiintyvät lähes koko Suomessa. Niitä löytää myös kuivemmilta kangasmailta, usein männiköistä ja harjumailta, jossa ne saavat kaipaamaansa valoa. Kukiltaan kellotalvikki muistuttaa isotalvikkia, mutta lehdet ovat lyhytruotiset ja kurttuiset. Laji esiintyy maamme eteläpuoliskolla, on suhteellisen vähälukuinen ja vaikeasti löydettävissä.

Keltatalvikki erottuu sukulaisistaan haaleankeltaisten kukkien ja muita punaisemman kukkavartensa perusteella. Se suosii vanhoja mäntymetsiä, joissa sen kauniisti kukkivat pikku ryhmät ilahduttavat kulkijaa kurottaessaan esiin kesäisen vihreästä kanervikosta.

Mustikanvarpujen lomassa pilkistelevä nuokkutalvikki on seitsikosta yleisin ja runsaimpina kasvustoina esiintyvä. Se kasvaa tuoreehkoissa metsissä, soilla ja tunturissa niin koivikon suojassa kuin avoimella nummella.

Kasvi on vaaksan korkuinen, suippolehtinen ja hyvin vaatimattoman näköinen, kukatkin ovat pieniä ja kalvakan vihreitä. Nimensä se on saanut kukkavarrestaan, joka taipuu kukkien alapuolella loivaan kulmaan ikään kuin nuokkumaan. Tiheässä olevat kukat kiinnittyvät toispuoleisesti varren alapuolelle. Nuokkutalvikkia etsiessä on tyypillistä, että yhden huomattuaan tajuaa seisovansa isomman kasvuston äärellä.

Etelä- ja Keski-Suomen kuivissa kangasmetsissä esiintyvä sarjatalvikki poikkeaa rakenteeltaan edellisistä. Sen kukat levittäytyvät kukkavarren latvassa yhteen tasoon, joka päältä katsottuna muodostaa usein ympyrän. Lyhyen varren päässä olevien kukkien hento puna luo kontrastin tummanvihreänä kiiltelevään lehtiruusukkeeseen. Yhdistelmä on tavattoman kaunis. Sarjatalvikki on mantereisen ilmaston kasvi, ja niin muodoin se ei koskaan ole ollut maassamme kovin yleinen. Lisäksi se suosii vanhempia metsiä ja on harvinaistunut viime vuosikymmeninä entisestään. Nykyisin se luokitellaan silmälläpidettävien lajien joukkoon.

Joukon täydentää varreltaan vähäisin mutta muuten näyttävä tähtitalvikki. Se kasvattaa vajaa kymmensenttisen vartensa päähän vain yhden kukan, mutta laatu korvaa määrän. Parin sentin levyinen kukka on säännöllisen viisisakaraisen tähden muotoinen ja hohtaa metsän hämärässä vitivalkoisena.

Nuokkuva kukka näyttää sammalikkoon pudonneelta tähdeltä ja piilottaa alapuolelleen kellertävät heteet sekä vihreän, pitkävartisen emin. Kukinnan jälkeen varsi oikenee, jotta pikkuruiset siemenet pääsevät tuulten matkaan.

Tähtitalvikki on aatelinen myös elintavoiltaan. Se on tarkka kasvupaikkojen tilasta eikä siedä hakkuita tai harvennuksia. Se on sillä tavalla vähälukuinen, että parhailtakin kasvupaikoilta löytää yleensä vain muutaman yksilön. Se vaatii varjoisan mutta rehevän ja kostean maapohjan, suosii lähteisyyttä, korpinotkelmia sekä purojen varsia. Se esiintyy suhteellisen harvinaisena lähes koko Suomessa, mutta levinneisyys painottuu itään ja koilliseen. Kukan löytäminen ilahduttaa aina. Silloin tuntee olevansa erityisessä metsän kolkassa.

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 7/2017.

Avaa artikkelin PDF