Keskisarja: Sotahevosten saatananmoinen savotta

Fantasiasarjoissa ratsuväki parveilee kuukausikaupalla lumisessa ja jäisessä erämaassa. Myös dokumentit ja kirjat usein sivuuttavat vanhan sotahistorian avainsanan. Siinä on vain neljä kirjainta: rehu.

Ilman rehua sotimisesta ei tullut mitään. Korkeintaan muutama sata sissiä patikoi korvessa eväät kontissa. Sotilaat eivät jaksaneet kantaa muonaansakaan ennen säilykkeiden ja energiapatukoiden keksimistä. Tunnetusti ”armeija marssii vatsallaan”, mutta vatsa ei täyttynyt saappaiden vaan kavioiden avulla.

Ruotsin ajan oikeat armeijat toimivat kauramoottorilla. Teltat, kassa- ja lääkekirstut, paloviinasammiot, upseerien tinapotat, työkalut, rummut, torvet, ruuti, kuulat sekä pronssi- ja rautakanuunat kysyivät hirmuisia hevosvoimia.

Sotakoneisto oli rehusyöppö. Kauroja, silppua, heiniä ja olkia kului vuorokaudessa toistakymmentä kiloa per luupää. Pienehkökin sotaretki vaati esimerkiksi: 100 päivää x 1 000 hevosta x 12 kiloa = 1,2 miljoonaa kiloa. Revi siitä.

Suomessa moisia rehumääriä ei kerta kaikkiaan ollut olemassa. Lehmät ja lampaat nälkiintyivät talvisin, vaikka asujaimet saivat rauhassa niittää puronvartensa ja viritellä haasionsa.

Sotaretkeily perustui pakosta kesäisiin laitumiin. Sotapäällikön suvi oli kaunis mutta lyhyt. Toukokuussa Suomen ruoho ei kunnolla riittänyt hevosmassoille. Lystin lopetti lokakuun harmaus tai ensilumi. Tehokasta peliaikaa jäi noin neljä kuukautta.

Kuvittele viiden talon kylä, jolla oli parikymmentä hehtaaria viljapeltoa ja luonnonniittyjä lypsykarjalle. Mitä tapahtui, kun ratsuväkirykmentti tai kuormaston pätkä pistäytyi heinäkuussa ikään kuin huoltoasemalla? Tankit täyteen, kiitos. Siviili-ihmisten ja elikoiden elinehdot liiskaantuivat totaalisesti. Kutsumattomat asiakkaat kalusivat kaiken paljaaksi. Sotahevosiin verrattuna heinäsirkat olivat hyötyeläimiä.

Kaiken kukkuraksi talonpojat menettivät välttämättömiä työhevosiaan. Joku onnekas sai ratsukon varustamisen vastineeksi verovapauden ja aatelisarvon. Useammin esivalta korvauksetta ryösti kalustoa kyydityksiin ja kuljetuksiin. Kynnöt ja kylvöt jäivät tekemättä vajeen vuoksi. Ihmisillä oli luontokappaleisiin myös syvät tunnesiteet. Virman, Roiman, Liiron ja Piirton pakko-otto tuntui pahalta.

Suomalaistaustaisen ratsuväen eli hakkapeliittain urotyöt Keski-Euroopassa ovat hyvin tunnettuja. Liitän tähän surkeamman tarinan, josta tietänee vain pieni historiapiiri.

Kenraali Georg Lybecker lähti kesällä 1708 Viipurista liikkeelle 10 000 paljolti suomalaisen miehen ja yli 6 000 hevosen armeijalla. Tarkoitus oli tukea Kaarle XII:n samanaikaista operaatiota ja hävittää Venäjän vastasyntynyt pääkaupunki, jota ruotsalaiset kutsuivat ”Petterborgiksi”.

Lybeckerin joukot pääsivät Kannaksen poikki ja Nevan yli. Petterborgilaiset pelkäsivät rynnäkköä ja piiritystä pelkkien paaluvarustustensa takana. Mitään ei kuitenkaan kehkeytynyt, koska hyökkääjien huolto hyytyi. Lybecker liikehti aikansa ja huomasi sitten, että talvi on tulossa. Paluumatka Suomeen ei enää onnistunut maitse rehu­ongelman takia.

Lybecker tilasi maa-armeijansa kotiin­kuljetuksen laivastolta. Haastavissa oloissa se ankkuroi illalla 8. lokakuuta 1708 Suomen­lahden etelärannalla Laukaan inkeriläis­pitäjässä Kolkanpään niemeen.

Hevosista mahtuivat laivoihin vain upseerien muutamat arvokkaimmat. Mitä tehdä ylimääräisille? Niitä ei kannattanut jättää sotasaaliiksi.

Lybecker määräsi ratsu-, rakuuna-, tykistö- ja kuormastohevoset ”joukkosurmattaviksi ja hengiltälyötäviksi”. Uhreja oli 6 000. Suomen suurimman teurastamon kapasiteetti on nykyisin 500 nautaa päivässä.

Tappaminen oli vaikeaa pistimillä ja miekoilla. Nopeammin kävi ”vuojustaminen” eli kintustaminen, kintun katkominen. Mitä ääniä mahtoi lähteä monituhatpäisestä laumasta synkässä ja myrskyisässä syysyössä. Viime sodista tiedämme, että haavoittuneen hevosen hirnunta vääntää sielua sijoiltaan.

Sotilaiden evakuointi onnistui, mutta logistiset tuhot olivat peruuttamattomia. Kolkanpään katastrofin jälkeen Suomen-armeija oli raportin mukaan ”käytännössä pilalla”.

Aarre-lehden kolumnisti Teemu Keskisarja (s. 1971) on historia-alan yrittäjä ja historioitsija, joka on tutkinut muun muassa Suomen metsäteollisuuden historiaa, sota- ja rikoshistoriaa.