Käytettiinkö Tirvan tehtaiden kapea­raiteisella rautatiellä hevos­vetureita?

Tämän jutun tekeminen alkoi siitä, kun valo­kuvaaja Johannes Wiehn kertoi kuulleensa, että Tirvan tehtaiden kapea­raiteisella rautatiellä käytettiin aikoinaan hevosvetureita.

Voisiko se pitää paikkansa? Rautatieharrastajien keskustelupalstan kirjoituksissa mainitaan Miilusaaren hevosveturit, mutta vahvistuksen tiedolle toisi valokuva.

Nykyään Tirva kuuluu Kouvolaan. Kouvolan Poikilo-museoiden kuva-arkistosta ei löydy kuvaa Tirvan hevosvetureista. Sellaista ei löydy myöskään Museoviraston Finna-arkistosta eikä Suomen elinkeinoelämän keskusarkiston Elkan tietokannoista.

Suomen metsämuseo Luston kokoelmissa on päiväämätön valokuva hevosista vetämässä tukkikuormaa, joka on lastattu kiskoilla liikkuvaan vaunuun. Mutta kuva ei ole Tirvalta vaan Mäntän paperitehtaalta.

Suomen Rautatiemuseossa luulisi olevan tietoa hevosvetureista, mutta kokoelman hoitaja ei ole kuullut Tirvan hevosista eikä niistä ole kuvaa.

Nuori insinööri Knut August Palmberg valvoi Kuusankosken itärannalla Valkealan pitäjässä Kymintehtaan rakennustöitä ja toimi laitoksen ensimmäisenä isännöitsijänä vuosina 1873–77. Jotakin kärhämää taisi syntyä tehtaan saksalaisten paperimestarien kanssa, sillä Palmberg lähti rakentamaan ja johtamaan Turpaan ruutitehdas Oy:n tuotantolaitoksia Sippolaan.

Insinöörissä oli pelurin vikaa. Aatokset siirtyivät kenties kauppaneuvotteluissa Pietarissa kimröökiin eli nokimustaan, jota käytettiin maaleissa ja kirjapainomusteen valmistuksessa.

Vuonna 1882 Palmberg perusti Vehkalahteen kimröökitehtaan, ja koska kauppa kävi hyvin, hän päätti laajentaa tuotantoa. Paikka uudelle tehtaalle löytyi Väliväylän varrelta Tirvalta. Palmberg osti alueen vesi­oikeuksineen vuonna 1888.

Kaksi vuotta myöhemmin Turpaan ruutitehdas räjähti, joten Palmberg pystyi keskittymään omiin liiketoimiinsa. Kimröökitehtaan lisäksi hän rakennutti Tirvalle tuolloin modernin sahalaitoksen ja höyläämön.

Kimröökin raaka-aineena oli koivuhiili, jota poltettiin huonolaatuisista koivuhaloista ja -pölleistä. Puu hiillettiin miiluissa. Sitten puuhiili jauhettiin hienoksi pölyksi kuulamyllyissä ja pakattiin joko mäntyisiin tynnyreihin tai 125–2 000 gramman pakkauk­siin.

Saarta, joka jää Väliväylän kahden uoman väliin, alettiin kutsua Miilusaareksi.

Tehdasyhdyskunta nousi ripeästi. Tirvalle rakennettiin työntekijöiden asuntoja, pajoja, talleja, varastosuojia sekä tynnyri­vannehtimo.

Kaiken keskuksena oli konttori, jonka yhteydessä oli kirjasto ja osuuskauppa. Työläiset saivat osan palkasta rahana, osan kaupan tuotteina. Joka toinen viikko konttorin edessä käytiin torikauppaa.

Tehtaalla oli kiertävä sairaanhoitaja ja kätilö. Töitä paiskittiin, välillä harrastettiin. Työntekijöitä oli parhaimmillaan lähes sata, ja koska perheet olivat suuria, Tirvalla riitti vilskettä.

Palmberg palkkasi tehtaan kauppaan sillinmyyjäksi Joonas Kylliäisen. Nuorukainen siirtyi pian hoitamaan sahaa ja eteni tehtaan isännöitsijäksi. Tirvaa hän johti itsevaltiaan ottein. Puunmyyjät ajoittivat tulonsa niin, ettei kuormaa ollut vastaanottamassa pihiksi tiedetty Kylliäinen.

Tukkeja kulki sahalle ja lautoja sahalta myyntiin, ja kimröökin tuotanto kasvoi vuosi vuodelta. Vuonna 1903 Tirvan Miilusaaresta rakennettiin 60 sentin levyinen ja kuuden kilometrin mittainen rautatie Kaipiaisten asemalle. Liikennöinti radalla alkoi seuraavana vuonna.

Ensimmäinen höyryveturi, Tirvan Pässi, aloitti urakkansa vuonna 1910. Sitä ennen oli hetken aikaa käytössä hidas, englantilaisvalmisteinen polttomoottoriveturi.

Entä sitä ennen? Oliko käytössä tosiaan ollut hevos­vetureita?

Tirvan höyryveturi Pässi kiskoi 1910-luvulta lähtien lankkuja ja lautoja Tirvan sahalta Kaipiaisten aseman luona sijainneelle lautatarhalle, missä puutavara lastattiin isompiin juniin.  Kuva: Raino Heden kotialbumi

Erkki Alatalo opastaa meidät laskeutumaan Miilu­saareen johtavat kävelysillan portaat ja osoittaa paikkaa, jossa kimröökitehdas aikoinaan toimi. Nyt sen paikalla pienellä saarella on puiden saartama huvimaja.

Paikallishistoriaa harrastava Alatalo on tehnyt kirjan Kaipiaisten rautatiehistoriasta. Alatalo syntyi vuonna 1946 eli vuotta ennen kuin Tirvan sahalaitos paloi ja kapearaiteinen rautatie purettiin. Hän on lupautunut esittelemään sitä, mitä tehdaskylästä on nykyään jäljellä.

Miilusaaren rinteessä seisoo komea talo. Ikkunoista näkee, että sisällä on ihmisiä.

”Tehtaan isännöitsijän Joonas Kylliäisen asunto. Se on entistetty tarkasti Museoviraston ohjeiden mukaan”, Alatalo esittelee.

Nykyään rakennuksen omistaa Opetusalan Ammattijärjestö OAJ. Miilusaari toimii opettajien loma- ja virkistyskeskuksena. Kierrämme Miilusaarta mukanamme Alatalon tulostama vanha karttapiirros, josta näkyy, missä on aikoinaan ollut rakennuksia.

Kuljemme ohi paikan, jossa oli aiemmin Knut Augustin pojan Bertil Palmbergin talo. Bertil haki oppia Sveitsistä ja Englannista ja perusti Miilusaarelle kemiallisen tehtaan. Rasvoja hydraamalla valmistettiin steariinia ja talia. Tuotantoprosessin sivutuotteena syntyi happikaasua, josta tuli tehtaan päätuote.

Kemiallisesta tehtaasta on jäljellä piippu, johon on muurattu vuosiluku 1912. Sen kohdalta alkaa hiekkatie, joka on tehty entisen ratalinjan päälle. Tie päättyy Tirvantielle. Kartan mukaan ratalinja jatkaa metsässä maantietä mukaillen. Sitä tuskin huomaa, koska jäljellä ei ole rakenteita.

Miilusaarta hallitseva entinen isännöitsijän talo on nykyään OAJ:n virkistystoiminnan käytössä. Kuva: Johannes Wiehn

Käymme vilkaisemassa paikkaa, jossa on karttapiirroksen mukaan ollut rakennus radan molemmin puolin. Löytyy pelkkiä kivijalkoja.

Nettikeskusteluista mieleeni jäi tieto Suomen rautatiehistoriallisen seuran vuonna 1995 tekemästä ratavalliretkestä Tirvaan. Ryhmä oli käynyt raunioituneella veturitallilla. Olisikohan se yhä pystyssä?

Tehdasalueesta ei ole jäljellä juuri mitään. Kimröökitehdas on purettu, ja saha paloi vuonna 1947. Tehdaskonttoria ei enää ole, ei myöskään kauppaa eikä pajoja. Lautatarhan paikalla kasvaa metsää. Pokinmäellä on entisiä työläisten asuntoja, jotka ovat nykyisin kesämökkejä.

Entä hevosveturit?

Alatalo näyttää valokuvaa, jonka hän on löytänyt kaasuyhtiö Woikosken historiaa käsittelevästä kirjasta. Bertil Palmberg siirsi happituotantonsa Voikoskelle Valkealan ja Mäntyharjun rajalle. Siellä Palmbergien sukuyhtiö tehtailee kaasuja edelleen.

Kuvassa on herrasväkeä pyhäpuvuissaan istumassa avonaisessa matkustajavaunussa. Miehillä on knalli tai kesälakki, naisilla hienot hatut. Matkustaja­vaunun alla kulkee rautatie, ja vaunun eteen on valjastettu hevonen. Vaunun takana kiskoilla näkyy toisen hevosen pää.

Kuvatekstin mukaan Tirvan kesävieraita vietiin hevosvetureilla juna-ajeluille. Kuva on vuodelta 1906. Siinä on Palmbergejä ja Boreliuksia, seuruetta sylivauvasta vaariin. Kuvasta voi päätellä, että yksi hevonen veti aina yhtä matkustajavaunua. Taustalla näkyy metsikköä. Kuva on voitu ottaa missä kohtaa tahansa kuuden ja puolen kilometrin rataa.

”Tavaraa vietiin Tirvalta hevosilla myös maanteitä pitkin, mutta kiskoilla kulkevaan vaunuun sai ehkä lastattua isomman kuorman”, Alatalo arvelee.

Miilusaaresta Kaipiaisten asemalle johtava ratapohja on vielä näkyvissä, mutta vanhan rautatien kaikki rakenteet on purettu. Kuva: Johannes Wiehn

Kun Knut Augustin poika, Bertilin veli Alfred Palmberg kuoli vuonna 1928, omaiset olisivat halunneet myydä Tirvan tehtaat Kymin Osakeyhtiölle.

Joonas Kylliäinen toimi kuitenkin toisin. Isännöitsijä teki kaupat Enso-Gutzeitin kanssa 8 678 590 markasta. Nykyrahassa se on reilut 2,8 miljoonaa euroa.

”Ilmeisesti hän nettosi kaupasta hyvin itsekin. Ainakin hän oli sen jälkeen varoissaan”, tietää Woikosken nykyinen patruuna, Bertil Palmbergin pojanpoika Clas Palmberg.

Kapearaiteisia rautateitä oli aikanaan yleisesti tehtailla eri puolilla Suomea. Woikosken Tehdasmuseossa on kuva Tirvan radasta ja joitakin kiskonauloja. ”Varsin pieniä nauloja”, Palmberg lisää.

Clas Palmberg arvelee, että Tirvan tehtailla hevos­vetureilla oli jonkinlainen merkitys myös rahdin kulje­tuksessa.

”Mutta minun käsittääkseni hevosilla vedettiin pääasiassa matkustajavaunuja.”

Ostamalla Tirvan tehtaat Enso-Gutzeit sai yksinoikeuden Väliväylään eli Saimaalta Kymijokeen kulkevaan uitto­reittiin.

Uittaminen Väliväylässä oli rankkaa työtä, jossa oli mukana paljon paikallista työvoimaa. Suvannoista tukit vedettiin ponttonilautoilla hevoskiertoa käyttäen. Matkan aikana lasti purettiin ja lastattiin peräti 11 kertaa.

Jatkosodan aikana Puolustus­voimat vuokrasivat Tirvan tehtaat. Siellä valmistettiin puuhiiltä ja pilkettä armeijan tarpeisiin.

Sotien jälkeen Tirva hiipui nopeasti. Rakennuksia rappeutui ja paloi, osa niistä purettiin. Luonto alkoi kätkeä muistot toimeliaasta tehdaskylästä.

Mantereen puolella on yhä pystyssä August Palmbergin kesähuvila. Puutarhan läheltä jatkuu entisen rautatien saniaisten valtaama pohja. Kun ratapohjaa alkaa seurata, esiin tulee raunioitunut rakennus, vanha veturitalli rasva­monttuineen.

Sen katolla kasvaa kaksi kuusta. Seinään nojaa yksi kiskon­pätkä.

Vanha veturitalli löytyi pusikon keskeltä. Seinään nojaa unohtunut kiskonpätkä. Kuva: Johannes Wiehn

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 6/2022.