Energiakäytössä turve ei ole uusiutuvaa – myös ympäristöhaitat ovat merkittäviä

Turpeen hyvät ominaisuudet tunnetaan kasvinviljelyssä sekä maanparannus- ja kuivikekäytössä, mutta energian lähteenä se ei ole uusiutuvaa hitaan kasvunsa vuoksi. Laajaa energiakäyttöä ei voi tukea niin kauan kuin meillä on ylimääräistä puuta lahoamassa metsissä.

Tuoreen puun hake on tehokkain uusiutuva biopolttoaineemme kuten Tuohi-hanke osoittaa. Metsiimme jää vuosittain noin 9 miljoonaa kuutiota puuta lahoamaan, kun kokonaisjättöpuusta on vähennetty metsiemme monimuotoisuuden takaava lahopuu. Lahoava puu tuottaa kasvihuonekaasuja suunnilleen saman määrän kuin se tuottaisi poltettaessa, mutta lahoavasta puusta emme saa energiaa käyttöömme.

Turpeen poltosta syntyvä tuhka sisältää myös usein liikaa raskasmetalleja, jotta se olisi käytettävissä edelleen maanparannukseen tai lannoitukseen.

Turvetuotannossa käytetty jyrsinmenetelmä on äärimmäisen epäedullinen vesistöillemme. Siksi turpeen käsittelyä pitää kehittää ja sen käyttöä ohjata. Jyrsinturvetta nostettaessa syntyy pienhiukkasia ja erityisesti sitä kuivattaessa hiukkaset leviävät laajalle tuulen mukanakin. Alle mikrometrin kokoiset pienhiukkaset liikkuvat pienvesissä veden mukana kaikkialle, koska luonnonsuotimet eivät saa niitä suodatettua nykyisin käytössä olevilla 10–15 metrin suojakaistoilla.

Kun nanohiukkaset päätyvät pienvesiin ja edelleen kaikkiin vesiimme, ne toimivat kasvualustoina mikrobeille ja kasvavat kooltaan virtauksien hidastuessa. Metsä- ja suo-ojitukset lisäävät tulvavirtauksia ja happamat suovedet tuottavat voimakkaita happamuuspulsseja erityisesti kevättulvien aikaan. Niiden torjuminen on yksi tärkeä vesistöjen latvavesiemme haaste.

Säännöstellessään virtaamia padot ja vesivoimalat pitävät hiukkaset liikkeessä ja levittävät ne kaikkialle. Kertyessään järvien syvänteisiin hiukkasmassa synnyttää hapettomia alueita, joilla pohjaeliöiden lajirunsaus ja määrä vähenevät. Tämä muuttaa koko ekosysteemin erityisesti vaelluskaloille epäedulliseksi. Useimmat niiden alkuperäiskannat ovat hävinneet ja monissa vesistöissä ne ovat harvinaisuus, vaikka monet tahot istuttavat niiden poikasia ja tekevät työtä niiden elinolojen parantamiseksi.

Kokonaishyvinvoinnin tavoitteet unohtuvatkin helposti, kun lyhytnäköisesti pyritään hetkelliseen hyötyyn.

Raimo Timonen

dosentti

Helsingin yliopisto

puheenjohtaja

Nilsiän reitin suojeluyhdistys ry