• Kalle Päätalo sai kirjoihinsa aineksia omista metsätyövuosistaan – vuodet jättivät monenlaisia jälkiä

    Kalle Päätalo arvosti metsätyömiehiä kuolemaansa saakka. Omien kokemustensa pohjalta kirjailija pystyi kuvaamaan, tulkitsemaan ja tiivistämään metsien miesten ajatuksia ja rankkojakin tunteita.
    Tilaajalle
    Metsä
    2.1.202017:23
    Ritva Ylönen

    Kirjailija Kalle Päätalo (1919–2000) nimesi yhdeksi läheisimmäksi viiteryhmäkseen metsätyömiehet. Kuolemaansa saakka hänellä säilyi yhteenkuuluvaisuuden tunne ja kunnioitus jätkiä kohtaan. Tunne oli molemminpuolinen, sillä metsätyöläiset löysivät kirjailijasta arvostetun samastumiskohteen.

    Kallen lapsuutta ja nuoruutta leimasivat savotat ja uitot. Hermanni-isä hankki elannon perheelleen pääasiassa erilaisia metsätöitä tekemällä.

    Vuonna 1922 Kallen vanhemmat ostivat Taivalkosken Jokijärven rannalta parinkymmenen hehtaarin mäkitupapalstan. Sen pellot olivat lähes olemattomat ja karjaa vain nimeksi, joten niiden tuotolla ei perhettä elätetty. Hermannin oli riennettävä jo aikaisin keväällä uittoon ja muina vuodenaikoina savotoille, joita 1920- ja 1930-luvuilla vielä riitti pohjoisessa Suomessa.

    Työteliäs ja tunnollinen Hermanni toimi Kallen lapsuudessa enimmäkseen työnjohtajana. Metsätyömaat olivat yleensä niin kaukana, että kotona isä pääsi pistäytymään vain viikonloppuisin.

    Hermanni oli virtuoosimainen kertoja. Utelias ja tiedonjanoinen Kalle liimautui sunnuntaisin isänsä kylkeen ja kuunteli korvat hörössä tämän huumorin sävyttämiä kertomuksia kämppien lentojätkistä, työkavereistaan sekä sukulaisistaan.

    Kalle Päätalo syntyi Taivalkoskella 11. marraskuuta vuonna 1919. Hänen laajan tuotantonsa pääteos oli omaelämäkerrallinen Iijoki-sarja (1971–1998).
    Kalle Päätalo syntyi Taivalkoskella 11. marraskuuta vuonna 1919. Hänen laajan tuotantonsa pääteos oli omaelämäkerrallinen Iijoki-sarja (1971–1998). Kuva: Päätalo-instituutti / Professori Kalle Päätalon arkisto

    Metsien mieheksi

    Talvisin Iijoen vesistöön kuuluvaa Jokijärveä halkoi jäätie, josta silloin tällöin joku savottamies poikkesi Kallioniemeen. Keväisin uittomiehet soutivat Kallioniemeen ostamaan Kallen Riitu-äitiltä kahvia tai ruokaa.

    Metsämiesten puheiden seuraaminen oli parasta ajanvietettä Kallelle, joka leimautui metsien mieheksi jo varhaislapsuudessaan. Samalla hänestä tuli taitava ihmisten tarkkailija, mikä oli merkittävä tekijä hänen tiellään menestyskirjailijaksi.

    Kallen konkreettinen perehtyminen metsätyöläisen elämään alkoi 1920-luvun loppuvuosina, jolloin hän pääsi isänsä mukana Kylmäluomanjoelle seuraamaan uittoa.

    Hermanni-isä järjesti pojalleen käynnin myös Harjajoen talvisavottaan. Kalle oli onnensa kukkuloilla, kun sai iltaisin kuunnella kämpässä miesten sanailua. Hän imi muistinsa syövereihin jätkien jännittäviä juttuja ja siirsi ne myöhemmin kertomuksiinsa ja kirjojensa sivuille.

    Päätalon lapsuus ja nuoruus osuivat hänen kirjailijanlaatuaan ajatellen oikeaan aikaan. Suusanallinen kerrontakulttuuri Pohjois-Suomen syrjäseuduilla oli vielä täydessä mahdissaan. Televisiosta ei ollut tietoakaan, ja radio ilmestyi selkosiin vasta sodan alla. Lehtiä toki tilattiin ja luettiin, mutta syrjäseuduille posti kannettiin postitaloihin vain pari kertaa viikossa.

    Pärjäämisen pakko

    Lamavuosien alla vuonna 1931 Kallen isä Hermanni sairastui ensin keuhkokuumeeseen ja sen jälkeen mieleltään. Sairaus kesti viitisen vuotta, ja tuona aikana vielä kansakoulussa ollut Kalle joutui ottamaan perheen elättäjän roolin äitinsä Riitun rinnalla. Muutaman vuoden Päätalon perhe joutui elämään kunnan sosiaaliavun varassa.

    Perheen tukala tilanne synnytti Kallessa häpeää ja hän joutui kiusatuksi, mutta varhainen vastuunkanto aiheutti hänessä myös pakonomaista työllä pärjäämisen halua. Selkosissa näyttämisen keinoja oli vähäosaisella pojalla vain yksi: pyrkiä kaikin keinoin olemaan muita parempi rankassa metsätyössä.

    Työn tekemisen ja omillaan pärjäämisen eetoksesta tuli Kalle Päätalon identiteetin peruspilari ja elämäntapa. Sosiaalistumisesta tai perimästäkin voisi puhua, sillä Päätalon isä, isänisä ja sedät Jussi ja Jalmari luokiteltiin Taivalkoskella työhulluiksi.

    Iijoki-sarjassa Päätalo kuvaa työtä ja työntekoa historiankirjoittajan tavoin tarkasti eri työmaidensa työtapoja ja -vaiheita tallentaen. Työlle Päätalo antaa monia muitakin merkityksiä kuin elannon hankkiminen. Hyvin tehty työ toimi myös mielihyvän lähteenä.

    Päätalon teoksissa tulevat kuvatuiksi jo menneet metsätyön ammatit, työkalut ja työmenetelmät, tuolloiset metsäyhtiöt ja puun logistiikka – kokonaisen ammattikunnan sosiaalihistoria ja merkitys.

    Kalle Päätalo, nuoruudessaan ”parkkuulanssien kuningas”, vetelee pöllistä parkkia ammattilaisen ottein toukokuussa 1964.
    Kalle Päätalo, nuoruudessaan ”parkkuulanssien kuningas”, vetelee pöllistä parkkia ammattilaisen ottein toukokuussa 1964. Kuva: Päätalo-instituutti / Professori Kalle Päätalon arkisto

    Jakki opasti työhön

    Kallen tärkeäksi näyttämisen keinoksi ja tyydytyksen tuojaksi kanavoitui isän sairauden aikana myös vahvistuva halu oppia kirjoittamaan.

    Olosuhteet kirjailijaksi kehittymiselle eivät olleet kovin rohkaisevat. Liian raskas työ ja vastuu söivät voimia, ja jätkäporukassa ajoittain esiintyvä raakuus sekä ahdinkoon joutuneiden vanhempien repivät riidat karkottivat kehitysikäisen Kallen herkkyyden ja kauneudenjanon. Kalle pelkäsi mielensä myrkyttyvän ja itseluottamuksensa ja luomiskykynsä musertuvan.

    Sairas Hermanni pyysi naapurin isäntää Jaakko (Jakki) Väisästä (vuodesta 1945 alkaen Hiltula) ottamaan 12-vuotiaan Kallen mukaansa metsätöihin.

    Näin sitten tapahtuikin. Jakki neuvoi pojalle kädestä pitäen pokasahan ja justeerin teroittamisen ja käytön, opasti miessakissa käyttäytymisessä ja antoi Kallelle pienimmästäkin aiheesta kehuja.

    Jo 17-vuotiaana Kallelle maksettiin palkka parhaimpien työmiesten taksan mukaan. Pöllien kuorijana hän oli yliveto – parkkuulanssien kuningas. Poikasena tehty päätös tulla eturivin työmieheksi toteutui jo alle 20-vuotiaana. Ennen talvisotaa Kalle Päätalo ehti työskennellä lähes 40 metsätyökohteessa. Vuosia metsätyömiehenä hänelle kertyi yhteensä noin seitsemän.

    Elämänsä parhaaksi ajaksi Kalle Päätalo koki kesän 1939. Isä oli jälleen terve. Lama oli ohi. Rahaa riitti muuhunkin kuin ruokaan. Häpeä ja ahdinko olivat poissa – ja koko elämä edessä.

    Leipä oli lujassa

    Työtunteja ei metsätöissä laskettu saati maksettu ylityökorvauksia. Varsinkaan pula-aikana leipä ei tahtonut irrota millään edes itselle, perheestä puhumattakaan. Talvi-illoin ja aamuin töitä paiskittiin pimeässä tai nuotion valossa.

    Kaiken muun lisäksi rippikouluikäistä Kallea painoi 30-luvun alkuvuosina alituinen pelko kotiväen ja sairaan isän puolesta.

    Nuori Kalle joutui välillä kokemaan suoranaista nälkää. Itäselkosten Hankinnan savottaan hän hiihteli tulipalopakkasessa 1930-luvun puolivälissä. Töitä järjestyi savotan kurjimmasta rämepalstasta armottoman aputyönjohtajan ”Mustan Pekan” alaisena. Kallen piti nukkua kämpän kylmällä ja siivottomalla lattialla, eikä hänessä ollut miestä pitämään puoliaan härskejä jätkiä eikä karskia työnjohtajaa vastaan. Hänen ei auttanut muu kuin karata kotiin äitinsä ja sisarustensa luokse. Kalle oli henkisesti ja fyysisesti aivan poikki, kun hän vihdoin aamuyöstä saapui kotiin ja tunnusti äidilleen: ”En minä siellä pärjännyt...” (Täysi tuntiraha, s. 510).

    Elämä tuntui taistelulta, mutta luovuttamista olisi seurannut epätoivo, mielen järkkyminen tai kuolema.

    Vuodet metsätyömiehenä jättivät Päätaloon monenlaisia jälkiä. Kylmä vesi pääsi kenkiin uitoissa. Seurauksena oli kurkkukipu ja käheys, joka hoitamattomana muuttui krooniseksi ja jäi Päätalon elinikäiseksi riesaksi.

    Ravinto oli yksipuolista ja epäterveellistä, joten siemenet vatsakatarriin kylvettiin jo silloin. Repussa kuljetettiin kuivien eväiden lisäksi kahvipannua ja käristyskauhaa. Aamuisin ja iltaisin syötiin kämpällä joko maksullisia kokkien keitoksia tai laitettiin itse kamiinan kannella kauhassa ruokaa.

    Syötävää tarvittiin paljon, jotta jaksettiin raataa pitkä päivä metsässä. Parhaassa kasvuiässä olevan Kallen maha ei tuntunut täyttyvän millään. Tänä aikana ruuan kunnioittaminen iskostui eliniäksi hänen mieleensä.

    Kalle Päätalo näytti kirjailijakollegalleen Reino Rinteelle mallia tukin päällä laskemisesta toukokuussa 1964.
    Kalle Päätalo näytti kirjailijakollegalleen Reino Rinteelle mallia tukin päällä laskemisesta toukokuussa 1964. Kuva: Päätalo-instituutti / Professori Kalle Päätalon arkisto

    Metsätyöläisten tulkki

    Metsätyöläisille Iijoki-sarjan teokset olivat merkityksellisiä. Päätalon lukijat löysivät runsaasti samastumispintaa sarjan ensimmäisistä, savottojen leimaamista teoksista. Moni metsämies joutui maaseudun rakennemuutoksen kourissa 1960-luvulla työn koneellistumisen vuoksi etsimään uutta työtä. Päätalon esimerkki kannusti joitakuita hankkimaan uuden ammatin.

    Yhteiskunnan rakennemuutos synnytti henkistä pahoinvointia, ja ongelmia yritettiin ratkoa muun muassa lukemalla suomalaista selviytymistarinaa, Iijoki-sarjaa. Lukukokemus palautti kadonneen elämänuskon ja -halun sekä kohensi itsetuntoa. Ihan vähäisestä vaikutuksesta ei ole kysymys.

    Omien kokemustensa perusteella Päätalo pystyi kuvaamaan, tulkitsemaan ja tiivistämään metsien miesten ajatuksia ja rankkojakin tunteita:

    Mutta siitä olen erittäin tyytyväinen, että yksi meistä metsätyömiehistä, tukkijätkistä -! Kaarlo Alvar Päätalo Taivalkosken Jokijärveltä on kuvannut tukkijätkän olemuksen ja sen miljöön jossa nämä ovat eläneet, niin todellisella ja herkullisella tavalla, kuin vain mukana elänyt voi sen tehdä. Tunnen tästä minäkin pienoista ylpeyttä sisimmässäni. (Lukijakirje vuodelta 1977)

    Metsämiehiä miellytti Iijoki-sarjan maanläheisyys ja huumorilla höystetty todellisuuden tuntu. Kunnan jauhot -kirjan uittokuvaukset voittivat aiemmat kuvaukset juuri romantisoimattomuutensa ansiosta. Iijoki-sarjassa sankareita ovat eturivin työmiehet. Arvokkaana koettiin myös se, että sarjassa kuvattiin uiton kaikki vaiheet purouitosta järville saakka. Se oli jo kansatieteellisestä näkökulmasta ansiokasta.

    Vonkamies elokuvissa

    Sotavuosien jälkeen Kalle Päätalo alkoi kirjoittaa kertomuksia. Hän tarjosi niitä muun muassa Metsälehteen sekä Pohjolan Jätkään, jota Päätalo piti ratkaisevana kirjailijanuralleen. Lehti julkaisi vuosina 1945 ja 1946 toistakymmentä Päätalon kertomusta, joiden sisältö liittyy tavalla tai toisella luontoon ja jätkien maailmaan. Paperipulan vuoksi lehti lakkautettiin vuonna 1946.

    Päätalon lapsuus- ja nuoruusajasta on tehty kaksi elokuvaa. Molempien ohjaajana ja myös yhtenä käsikirjoittajista toimi Mikko Niskanen.

    Elämän vonkamies (1986) pohjautuu teoksiin Huonemiehen poika, Tammettu virta ja Kunnan jauhot. Nuoruuteni savotat -elokuva (1988) perustuu teoksiin Kunnan jauhot, Täysi tuntiraha ja Nuoruuden savotat.

    Ohjaaja Mikko Niskasella oli molemmissa elokuvissa sivurooli. Itsekin metsurina työskennellyt Niskanen oli omassa elementissään päästessään ohjaamaan savottakohtauksia ja näyttelemään metsätyömiestä.

    Jätkä oli arvonimi

    Metsätyömiesvuosinaan Kalle Päätalo sai paljon aineksia kirjoihinsa. Ilman jätkä- ja savottakokemuksia hän ei ehkä olisi edes päätynyt kirjailijaksi. Kunnioitustaan metsureita kohtaan hän osoitti vierailemalla metsätyömieskodeissa ja osallistumalla puhujana tai kunniavieraana Jätkän kulttuuripäiville. Metsätyömieskavereihinsa Päätalo piti yhteyttä monin tavoin ”kaveria ei jätetä” -mentaliteetilla.

    Päätalo sai 17.11.1978 Metsämiesten Sää­tiöltä Ihminen ja metsä -tunnustuspalkinnon. Päätalo puolestaan lahjoitti Taivalkosken kunnalle 9.7.1989 Iijoen tukkilaisten muistoksi taiteilija Veikko Haukkavaaran tekemän Unneutettu vonkamies -patsaan.

    ”Jätkä” merkitsi Päätalolle työhön liittyvää arvonimeä siinä missä ”professori”. Jätkän työkalut olivat kunniapaikalla hänen työhuoneessaan. Luonnonläheisiä uittoja ja savotoita Kalle Päätalo muisteli ja kaipasi vielä menestyskirjailijanakin.

    Artikkeli on julkaistu Aarteessa 9/2019.

    Nuoruuden savotat

    • Kirjailija Kalle Päätalo kertoo lapsuus- ja nuoruusvuosistaan Iijoki-sarjan osissa Huonemiehen poika (1971), Tammettu virta (1972), Kunnan jauhot (1973), Täysi tuntiraha (1974), Nuoruuden savotat (1975) ja Loimujen aikaan (1976).
    • Savotat ja metsätyömiehet ovat keskeistä sisältöä myös Päätalon Kollismaa-sarjassa (1960, 1962–1963, 1965, 1969), Vikke Nilo -teoksissa (1966, 1968), erilliskirjassa Höylin miehen syksy (1970) sekä kertomuskokoelmassa Mustan Lumperin raito (1999).
  • Metsäpalvelu

    Miltä metsäsi näyttää euroissa? Katso puun hinta alueittain ja hintojen kehitys koko Suomessa.

    Siirry palveluun
  • Mainos: Omalla Maalla LKV

    Loppuvuosi metsätilan myyjän kannalta: hintataso tapissa, lievä lasku alentuneen puunhinnan myötä mahdollinen

  • Osaston luetuimmat
    • 1

      Luonto | Petteri Veijonen on viettänyt jo kaksi viikkoa metsässä hankkien ruokansa luonnosta – paino pudonnut kahdeksan kiloa

      Tilaajalle
    • 2

      Metsänhoito | Hanna Vahala ja Pekka Uusitalo eivät halua metsiään viralliseen suojeluun – ”Kun me annamme kuvion olla rauhassa, niin eikö se sitten ole rauhoitettu”

      Tilaajalle
    • 3

      Metsäkoneet | Sakari Alakärppä on tukkinut ojia, joita hän on vasta vähän aikaa sitten kaivanut

      Tilaajalle
    • 4

      Luonto | Svensk Jakt: Ruotsalaisesta ketusta löytyi erikoinen värimutaatio

    • 5

      Erä | Niko Lumio aloitti merimetsojahdin heti, kun se oli mahdollista – "Suomessa tällaiset päätökset tehdään liian myöhään”

      Tilaajalle
    • 6

      Erä | Metsästäjäliitto pilotoi kotimaista paikannuspalvelua

    • 7

      Metsäteollisuus | Versowood: Emme lähde mukaan metsänhoitoyhdistysten puukauppapaikkaan

      Tilaajalle