Metsän antimia on vaikea rahassa mitata, toteaa Aarteen lukija kirjoituksessaan

Isällä oli tiedossa tontti, jonne rakentaisimme talon. Tontti oli metsän keskellä, joten talon tieltä jouduttiin kaatamaan metsää. Isä oli luonnostaan kova työmies, ja siinä hommassa oli äidinkin oltava mukana. Vaikka heillä oli jonkinlainen moottorisaha, kovaa työtä se puiden kaataminen oli. Molemmat vanhempani kävivät tuohon aikaan päivätöissä, ja äidilläni oli hoidettavanaan kotona vielä isovanhemmatkin.

Vanhempieni uurastaminen sai minut arvostamaan heidän työtään. Jo se tuoksu heidän vaatteissaan sai minut ajattelemaan, mitä metsä on meidän perheelle antanut. Niitä antimia on vaikea rahassa mitata.

Kun vanhemmat töiden jälkeen lähtivät Jaamanlammen rakennukselle, minä ja veljeni jäimme kotiin kotiapulaisen kanssa. Vaikka olen vammainen, minulle annettiin tärkeä tehtävä kotiapulaisemme opastamisessa. Usein äitini palasi rakennukselta isää aiemmin kotiin. Joka tapauksessa tuo kaikki oli koko perheemme projekti. Ajatukset liikkuivat uuden talon ympärillä.

Talon rakentamisen aikoihin mustikat, puolukat ja sienet tulivat hyvin tutuiksi. Marjastettu ja sienestetty oltiin aiemminkin, mutta nyt suhde luontoon oli muuttunut paljon läheisemmäksi. Oltiin kuin kotonamme kaiken sen kanssa, mitä metsä meille antoi.

Edes koivun mahla ei enää ollut meille vierasta, sitä juotiin kuin linnunmaitoa. Siihen aikaan siitä tuli melkein muotiakin, kuultiin jostakin että se olisi terveellistä. Kun äiti oli asettanut mahla-astiat koivujen juurelle, siitä tiedettiin että kevät on tullut.

Muistan ne kesät, jotka vietimme Jaamanlammen rannalla. Kun tontilta oli raivattu puut, niitä samoja puita käytettiin talon sisällä panelointiin. Työ oli rankkaa mutta varmasti kaiken arvoista. Muistan kun kuuntelimme tikan hakkaamista ja siitä laskimme elinikää.

Siinä talossa näkyi vanhempieni elämäntyö. Lopulta kaikki keskeytyi äitini melko yllättävään poismenoon. Sen jälkeen isänikään ei enää halunnut käydä tuolla talolla, se olisi ollut hänelle liian raskasta.

Tuo talo oli jonkin uuden alku mutta myös loppu. Kaikessa kukoistuksessaan se ehkä kuvasi suomalaisia ihmisiä ja päättäväisyyttä sekä ainutlaatuista suhdettamme luontoon. Rakennusprojekti oli suomalaisen miehen työntekoa, mutta talo metsän keskellä kaipasi myös naista. Kun äitini nukkui pois, siinä suli osa sitä unelmaa, mitä isäni halusi toteuttaa.

Isäni hankki uuden asunnon kotikaupungista. Hänelle se ei kuitenkaan ollut samanlainen unelmien täyttymys kuin talo metsän keskellä. Muisto suomalaisesta metsästä kasvoi osaksi myös minua.

Marjukka Leppänen

Joensuu