Anneli Vehkaniemi ja Pekka Parviainen ovat remontoineet Annelin kotitilaa kymmenisen vuotta. ”Vasta nyt alkaa tuntua siltä, että selviydymme tästä urakasta.” Kuva: Hanne Manelius
Arkkitehti Anneli Vehkaniemi peri sukutalon Mänttä-Vilppulassa – ”Lähtötilanne oli huolestuttava”
Anneli Vehkaniemi päätti puolisonsa kanssa kunnostaa arvokkaan perinnemiljöön. Matkailu- ja kulttuuritapahtumat hivuttautuivat tilalle vaivihkaa.Tilaajalle
Toiselle rakennukset, toiselle metsät, ja arpa ratkaisee. Näin Anneli Vehkaniemi ja hänen siskonsa päättivät kymmenen vuotta sitten, kun heidän oli kuolinpesän jaossa ratkaistava kotitilansa Vehkaniemen kohtalo.
”Onnetar osoitti minulle rakennusryppään, johon kuuluu päärakennuksen lisäksi väentupa, kivinavetta, sikala-hevostalli, luhtiaitta, pari saunaa, AIV-torni, viljamakasiini, riihi, jokunen lato ja muutama maakellari”, Anneli listaa.
Jo tärkeimmistä rakennuksista kertyy pinta-alaa parisen tuhatta neliötä. Päärakennus ja pihapiiri ovat pääosin 1840-luvulta, ja ne on suojeltu kaavassa. Julkisivuja ei siis saa muuttaa eikä purkaa, ja korjaukset on tehtävä mahdollisimman pitkälle entisaikojen materiaaleilla ja menetelmillä.
”Arkkitehtinä olen modernisti ja rakastan pelkistettyä, minimalistista tyyliä. Sitten sain vastuulleni valtavan ison, vuosisataisen perinnemiljöön. Ehkä rakennukset kuitenkin kiittävät ja arpani koituu talolle siunaukseksi.”
Saarnipuun suojassa
Alkuun vastuu tuntui Annelista pyörryttävän suurelta.
”Lähtötilanne oli huolestuttava, sillä ymmärsin rakennusten kunnostustarpeet. Vintiltä löytyy yhä seitsemän vatia muistona katon vuotokohdista. Päärakennuksen yksi kulma oli ilmassa, ja talon edellisessä peruskorjauksessa 1970-luvulla oli käytetty lastulevyä, mineraalivillaa ja muoveja.”
Annelin onneksi tilalla oli 2000-luvun alussa tehty perinnemiljöön kunnostusprojekti, jossa julkisivut oli entistetty ja pihan vanhoja kasveja kartoitettu ja elvytetty.
”Isomummu Marian minttua vaalimme huolella. Keskellä pihaa kasvaa myös kookas saarni, mikä on näillä seuduilla harvinaista. Puun alla on pidetty vihkimisiäkin.”
Anneli ja hänen puolisonsa Pekka Parviainen pystyivät alusta lähtien asumaan tilalla, koska öljypannu oli vähän aikaisemmin uusittu ja päärakennusta koko ajan lämmitetty. Muut rakennukset olivat kylmillään.
”Monien pohdintojen jälkeen päätimme ryhtyä kunnostamaan koko laajaa rakennuskantaa. Toivoimme, että Vehkaniemestä tulisi paitsi meidän kotimme myös matkailu- ja kulttuurikohde.”
Puutavaraa omasta metsästä
Ensimmäiset vuodet Anneli ja Pekka asuivat 60 kilometrin päässä Jämsän Hallissa, jossa Pekka työskenteli erikoisupseerina ilmavoimissa. Viikonloppuisin he ajoivat Vehkaniemeen ”ahdistumaan työtaakasta”.
”Vasta tänä kesänä on alkanut tuntua siltä, että selviydymme tästä urakasta.”
Elämä helpottui, kun Pekka vuonna 2014 jäi eläkkeelle ja pariskunta muutti kokonaan Vehkaniemeen. Mukana muutti myös Annelin arkkitehtitoimisto. Se asettui hänen pappansa entiseen konttoriin eli keittiön viereiseen huoneeseen.
”Keittiö oli aikoinaan kunnostettu äidilleni, joten sille ei ole vielä tarvinnut tehdä mitään.”
Arkkitehtinä Anneli on pystynyt itse suunnittelemaan remontit ja tekemään rakennuslupakuvat ja rakennusinventointimittaukset. Käytännön rakentajiksi hän on löytänyt lähiseudulta taitavia ammattilaisia. Puutavarasta pääosa on saatu omasta metsästä, jota jäi jaossa Annelille lähes 70 hehtaaria.
”Isäni piti metsät hyvässä kunnossa, ja itsekin olen käynyt kaupunkilaismetsänomistajan kurssit. Oman puun tunnearvo on suuri. Tuntuu mukavalta, kun voin luottotimpureideni kanssa valita metsästä puita varta vasten rakennustöihin.”
Vehkaniemen isännät ja emännät on kirjattu vuodesta 1565 lähtien. Kuva: Hanne ManeliusIkivanhoja hirsiä
Päärakennuksen sisäseinät hehkuivat kirkkaanvihreinä ja oransseina, kun Annelista tuli Vehkaniemen emäntä. Värimaailma oli peräisin 1970-luvulla tehdystä remontista.
”Meille se oli liian retroa. Jo ensimmäisenä kesänä aukaistiin seinät, lattiat ja katot. Rakenteista poistettiin lastulevyt ja muovit, jotka korvattiin ekologisilla vaihtoehdoilla.”
Talon hirsirunko osoittautui hyväkuntoiseksi, ja Anneli arvioi sydänpuusta, että hirret olivat jo kaadettaessa monta sataa vuotta vanhoja. 50-neliöisessä tuvassa hirsien pinnat olivat kuitenkin paikoin kärsineet, joten sisäseiniin tuli lämpö- ja harjauskäsiteltyä hirsipaneelia, jossa puun syyt näkyvät.
”Laipio soodapestiin ja maalattiin vaaleaksi. Lattialaudat paljastuivat kauniiksi punahongaksi, ja ne hiottiin.”
Vanhan, luonnonkivisen avotakan oli aiemmassa tuparemontissa korvannut raskaan oloinen punatiilitakka. Sen kiertoilmainen sydänosa osoittautui kuitenkin leivinuuni-sydänmuurin kanssa hyväksi lämmönlähteeksi. Takan ilmekin keveni, kun se sai harmaan rappauksen ja yläosaan tuli kelopuinen reunus.
Tuvan jälkeen muita huoneita ja piharakennuksia on kunnostettu pikkuhiljaa. Nyt Annelilla on myös uusi ”hullutus”.
”Ostin vanhempieni riiuuaitan hirret, jotka oli purettu äitini kotitilalta. Äidin ja isän romanssi oli paljastunut, kun eräänä aamuna aitan portailla odotti isän uskollinen pystykorva. Se oli seurannut isäntäänsä.”
Hirsistä nousee parhaillaan aittamökki, jonka suuresta maisemaikkunasta avautuu näkymä Vehkajärvelle. Sen rannasta tilan asutus erämaa-aikana alkoi ja sittemmin siirtyi ylemmäs mäen päälle.
”Muuan kesävieras, joogakurssilainen, sanoi kerran, että hänen mielestään aittamökin luona asuu tämän paikan henki, genius loci. Aittamökkiin voisin haluta myös itse asettua Pekan kanssa sitten aikanaan, jos joku muu ottaa Vehkaniemen hoitaakseen. Lapsia minulla ei ole, mutta suku on onneksi suuri ja seuraavat sukupolvet alkavat ymmärtää paikan arvon.”
Tappoja ja romansseja
Väentuvan vellikellotornissa metalliviiri julistaa vuosilukua 1733. Siitä lähtien tila on todistettavasti ollut samalla suvulla.
”Asukkaita on ollut vähintään 1500-luvun lopulta lähtien”, Anneli tarkentaa.
Hänen kaltaisensa rakennuttajaemäntäkin tilan historiasta löytyy. Margareta Björnheim saapui tilalle 1800-luvun alkupuolella, kun hänen miehensä Abraham osti Vehkaniemen veljeltään. Muutaman vuoden kuluttua Abraham tapettiin kirveellä lähimyllyn alajuoksulla, kenties jauhatus- tai myllyoikeusriidan vuoksi.
”Sen jälkeen Margareta-leski johti tilaa perijäpoikansa puolesta niin topakasti, että täällä alkoi oikea rakennusbuumi. Kerrotaan myös, että 56-vuotiaana Margareta otti miehekseen raamikkaan rengin, itseään paljon nuoremman.”
Anneli edustaa todennäköisesti talon 18. sukupolvea. Nuorena Vehkaniemi tuntui hänestä maailman mustimmalta aukolta ja New York kodilta.
”Mutta niin kävi, että palasin lähtöpisteeseen. Nyt osaan arvostaa juuriani, ja ymmärrän olevani yksi pieni lenkki historian jatkumossa.”
Talon palkolliset majoittuivat aikoinaan isossa väentuvassa. Nyt tuvassa on esillä suvun naisten tekemiä ryijyjä ja muita kudonnaisia. Kuva: Hanne ManeliusSikalasta galleriaksi
”Ulos siitä, Hienohelma”, Anneli patistaa kanaa, joka pyrkii sisään tuvan ovista.
”Kanakolmikkomme kulkee Annelin perässä, koska hän ruokkii niitä”, Pekka naurahtaa ja päivystää pihan tuntumassa rantamökin uusien vuokralaisten tuloa. Metsä, mökkiläiset ja aittamajoittujat tuovat tuloja, joilla korjauskuluja maksetaan.
Matkailu- ja kulttuuritapahtumat hivuttautuivat tilalle vaivihkaa. Alun perin suvulla oli tapana kokoontua kesäisin väentupaan viettämään Vehkaniemi-päiviä. Sitten muutkin alkoivat kysellä paikkaa häihinsä ja syntymäpäiviinsä.
”Samoin kävi, kun väentupaan laitettiin esille suvun naisten käsitöitä: sana levisi ja muut halusivat tulla katsomaan. Sitten väentuvassa haluttiin pitää näyttelyitä, ja äkkiä täällä alkoi olla taide- ja joogaleiriä ja tarvittiin majoitustilaa. Onneksi olimme ensimmäisenä kesänä raivanneet luhtiaitan, kun ajattelimme, että aitassahan kesäisin aina ennen nukuttiin.”
Arkkitehdin töihinsä Anneli ehtii nykyään paneutua lähinnä syksyllä ja talvella.
”Kesät siivoan aittahuoneita, myyn baariemäntänä juomia vanhan navetan kahviossa ja järjestän taidenäyttelyjä entiseen AIV-torniin ja retrokalustettuun Galleria Sikalaan.”
Peittoonin kanssa
Suuri, täytetty hirvenpää tarkkailee Annelia tuvan seinältä.
”Hirvi oli nimeltään Peittooni. Se oli kuulemma niin ovela, että osasi peittää hajujälkensä. Sitä jahdattiin pitkään, ja lopulta isäni sai sen kaadettua.”
Peittooni ei aluksi miellyttänyt Annelin taiteellista silmää ja eläinrakasta sielua. Pariisissa Sorbonnen yliopistossa taiteen filosofiaa ja estetiikkaa pohtinut tilanemäntä siirsi Peittoonin ensin pannuhuoneeseen, sitten autotallin vintille. Kaikkialla se tuntui olevan tiellä, joten lopulta se pääsi takaisin tupaan.
Sittemmin Anneli on ryhtynyt nukkumaan päiväunia puusohvalla Peittoonin alapuolella. Joskus hänestä tuntuu, että Peittooni suojelee taloa ja sen väkeä.
”Peittoonikin saa jatkaa täällä omaa tarinaansa. Olemme löytäneet sovun.”
Artikkeli on julkaistu Aarteessa 8/2019.
Artikkelin aiheetMetsäpalvelu
Miltä metsäsi näyttää euroissa? Katso puun hinta alueittain ja hintojen kehitys koko Suomessa.
- Osaston luetuimmat
