Loppuvuonna metsässä voi kulkea tunteja ilman, että mitään tapahtuu, kirjoittaa Heikki Willamo – ”Sitten vastaan tulee pieni pilkahdus elämää, joka sykkii kiihkeänä lyhyessä päivässä”

Kävelen metsän läpi lammen rantaan. Aamu on vasta valkenemassa, mutta yöllä satanut lumi tuo maisemaan valoa. Oksilla on ohut kerros lunta. Maan pinnankin se peittää juuri ja juuri, mutta kostealla jäällä se on sulanut harmaudeksi, johon vain muutama sulamaton läikkä maalaa valkoisia kiemuroitaan.

Ilmassa leijuu hento usva, se pelkistää maiseman hienojen harmaasävyjen leikiksi.

Vielä eilen metsää hallitsi hämärä. Sammaleiden syvä vihreä hohti harmaudessa. Runkojen ja kivien pienet jäkälät, lahopuiden käävät ja kaikki muu, mikä kesän yltäkylläisyydessä jäi huomaamatta, nousi pääosaan. Nyt lumi on muuttanut kaiken, puhdistanut maiseman ja antanut lupauksen jostain uudesta.

Pyrstötiainen on kuin pehmoinen höyhenpallo, johon on tökätty pitkä tikku pyrstöksi. Kuva: Heikki Willamo

Pidän marraskuisesta hiljaisuudesta ja pysähtyneisyydestä. Kostea metsä on tavattoman kaunis, se on kuin luotu rauhoittumiseen. Mihinkään ei ole kiire, mitään ei mene sivu suun, vaikka istuisi lyhyen päivän niillä sijoillaan. Sielu lepää ja mieli askartelee niin menneessä kuin tulevassa. Vuosi on täyttynyt, uusi odottaa alkamistaan – on tiliteon hetki.

Ensilumen sataminen on sisäisen kalenterini vuodenvaihde. Useimmiten se ei aloita mitään konkreettisesti uutta vaan sulaa pois, jolloin hämäryys taas valtaa maiseman.

Talven tulo viipyy yhä pitempään, sitä saa odottaa joskus pitkälle helmikuuhun, ja tämä on vasta ensimakua tulevaisuudesta. Ilmaston lämpeneminen on sekoittanut vuodenaikojen vaihtelun, lumettomien talvien osuus kasvaa, ja ”marraskuut” venyvät kuukausien mittaisiksi.

Ensilumen taika ei kuitenkaan väisty. Se antaa edelleen lupauksen, tuo hetkellisen valon ja piirtää ajatuksissani terävän rajan syksyn ja talven välille. Se herättää toivon kunnon lumitalvesta, puhdistaa pöydän raivaten tilaa uusille ajatuksille. Joulukuun alkupuolella sataessaan se katkaisee loppusyksyn hämärän ajanjakson juuri oikean mittaiseksi.

Näine mietteineni jatkan matkaani läpi hiljaisten kalliometsien ja kuusikkoisten notkelmien. Puolen päivän kierrokselle osuu useita lampia, muutama hieno kalliosola ja korkea mäki, josta avautuu näkymä suojelualueen takana olevalle järvelle. Havumetsän seassa erottuu valkoinen pitsi, jonka lumi on virkannut lehtipuiden latvustoihin. On aivan tyyntä ja hiljaista.

Viimeiselle lammelle tullessani kuulen korkeita, säriseviä ääniä. Pyrstötiaisia! Pieni parvi kieppuu rantakoivujen oksistossa. Linnut tutkivat oksien kärjet, pyrähtävät seuraavalle etsien talvehtivia hyönteisiä. Parvi on tiivis, linnut pitävät koko ajan äänillä yhteyttä toisiinsa. Kun yksi vaihtaa puuta, koko parvi seuraa perässä.

Yksi pyrstötiaisista käy katsomassa minua lähempää. Sen valkoinen pää ja vatsa kilpailevat puhtaudessaan ensilumen kirkastaman maiseman kanssa. Se viivähtää hetkisen oksalla, pyrähtää sitten poistuvan parven perään. Linnut katoavat metsän sisään, vaimenevat äänet antavat taas tilaa hiljaisuudelle.

Juuri tässä on loppusyksyn hiljaisten päivien viehätys. Metsässä voi kulkea tunteja ilman, että mitään tapahtuu. Sitten vastaan tulee pieni pilkahdus elämää, joka sykkii kiihkeänä lyhyessä päivässä. Tuollainen kohtaaminen koskettaa aivan toisella tavalla kuin keskellä kesäpäivien runsautta. Se on tärkeä, ajatukset viipyvät siinä pitkään.

Jatkan matkaa pitkin tuttua reittiäni. Alkaa hämärtää, mutta lumi antaa vielä hetkeksi valoa. Kallioharjanteella on kulkenut metso jättäen suurten varpaidensa jäljet lumeen. Sillä on pitkä yö edessään, mutta runsaan viikon kuluttua aurinko saavuttaa matalimman kaarensa.

Koittaa vuodenkierron lyhin päivä, sitten valo alkaa hitaasti lisääntyä.

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 11/2021.