
Kirkkokivi, siirtolohkare Kintulammin luonnonsuojelualueella Tampereella, on vaikuttava paikka aloittaa pyhiinvaellus. Hengellisen ohjauksen pastori Jussi Holopainen Tampereen ev.lut. seurakunnista on lähtenyt näyttämään, mistä luontopyhiinvaelluksessa on kyse.
Hän tutkii lohkaretta joka puolelta. Pehmeä sammal sekä rosoinen kivenpinta johdattelevat tähän hetkeen metsässä.
”Pyhiinvaellus luonnossa on ihmisten saattelemista nykyhetkeen ja itseensä, olemuksensa keskukseen. Se on myös vaeltamista sellaisen Pyhän äärelle, mikä on läsnä luonnossa.”
Kintulammin Kirkkokivi on historiallisesti merkittävä paikka, sillä siirtolohkareen luo on muinoin kerääntynyt paimenia sunnuntaisten kirkkohetkien viettoon, mutta pyhiinvaellukselle voi lähteä minne tahansa. Ei tarvita erityistä lähtöpistettä tai määränpäätä.
Viime kesänä Holopainen vei viikoittain pyhiinvaeltajia Kintulammin reiteille. Ohjatut, kaikille avoimet pyhiinvaellukset ovat tältä vuodelta ohi, mutta vaeltamaan pääsee itsenäisesti. Kirkkokiven läheisellä hirsirakennuksella on vihkosia ja niiden sivuilla samoja harjoituksia kuin ohjatuilla vaelluksilla.
Harjoitukset syventävät hetkessä olemisen kokemusta. Silitetään kuusen oksaa ja nuuhkitaan neulasia.

Sukupolvesta toiseen suomalaiset ovat huutaneet tuskansa ja itkeneet surunsa metsässä. Takaisin on tultu rauhoittuneina, toiveikkaampina.
Samalla tavalla hyvinvointia edistävät myös luontopyhiinvaellukset.
”Kun siirtää huomion ajatuksista aisteihin, kytkeytyy siihen eloperäiseen mitä ympärillä on. Se rauhoittaa”, Holopainen sanoo.
Pyhiinvaelluksessa tärkeää on matkanteko. Askellus auttaa irrottautumaan kehää kiertävistä ajatuksista.
Pyhiinvaelluksella kävellään enimmäkseen hiljaisuudessa. Välillä Holopainen pysähtyy. Hän ohjeistaa valitsemaan maisemasta kauniin värin. Jokainen vaeltaja voi päättää, mitä väriltä haluaa ja saa. Jossakin kohdassa poimitaan maasta käpy, jota puristetaan niin lujaa, että kädessä tuntuu kipua. Hetken päästä käpy pudotetaan suolle. Mukana saa mennä myös mieltä painava murhe.
Kävellessä ihmismieleen tulee tilaa. Siksi vaeltaja voi löytää reitin sisimpäänsä.
”Kun kulkee riittävän kauan, laittaa vain jalkaa toisen eteen, pää tyhjenee kohinasta. Samalla saattaa tulla tietoiseksi jostakin, mikä on jäänyt kiireen alle.”
Jussi Holopaisen ohjaamat pyhiinvaellukset kestävät useimmiten pari tuntia. Siinä ehtii jo maadoittua.
”Saatan polun alussa kehottaa kulkijoita poimimaan luonnosta esineen, jossa näkee itsensä. Kun tutkii kiveä tai lehteä, sen rosossa saattaa nähdä, millaisten vääntöjen kanssa kulkee. Se on sitä maadoittumista.”
Luonto auttaa irrottautumaan mieltä hiertävästä asiasta. ”Puristava tunne muuttuu tunteeksi siitä, että kaikki järjestyy.”
Välillä Holopainen kävelee pois polulta. Valitaan puu jota katsellaan, sen jälkeen siihen nojaudutaan. Puun luona voi huokaista ulos huolia. ”Ihminen saattaa havahtua ja tuntea kehossaan, että hän on osa isoa kokonaisuutta, ekosysteemiä.”
Sitä kautta voi kenties tuntea hengittävänsä samassa rytmissä ympäristön ja Luojan kanssa.
Pyhiinvaelluksen kahvitauolla tai retken päätteeksi Holopainen saattaa kysyä kanssakulkijoilta, missä kohtaa he onnistuivat irrottautumaan työpäivään liittyvistä ajatuksista ja olemaan läsnä.
Paljon sitä henkilökohtaisempia hän ei kysele. Kuljettuaan pitkän aikaa hiljaisuudessa ihminen haluaa usein varjella sitä, minkä äärellä on ollut.
Tällä kävelyllä Jussi Holopaisen oma huomio kiinnittyi tummanvihreään ja tummanruskeaan.
”Näen niissä oman polkuni tämän kohdan. Sen, että minun ei tarvitse hosua ja heilua vaan voin hengittää levollisemmin. Nuorena kaikkea piti tehdä oma ego edellä, mutta nykyisin toimin mieluummin siellä, missä minua tarvitaan. Haluan kääntää huomion itsestäni ja pitää huolta ekosysteemistä.”
Hengellisen ohjauksen pastorin tehtävään Holopainen astui viitisen vuotta sitten. Sitä ennen hän oli Tampereen hiippakunnassa työnohjaaja ja organisaatiokonsultti.
”Halusin keskittyä pyhiinvaelluksiin ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Tämä on koko kirkossa ainoa virka tällä nimellä.”
Muutos työelämässä sai vauhtia Holopaisen päässä toistuvasta kehotuksesta: ”Jussi, mene metsään. Jussi, mene metsään.”
Aina uudelleen ja uudelleen.
”Rupesin menemään metsään, ja lopulta päädyin tekemään tätä mitä nyt teen.”
Pastori Jussi Holopainen kertoo, että Suomen eri seurakunnissa järjestetään nykyään paljon pyhiinvaelluksia.
Kesällä hän vei ryhmiä Kintulammille ja Kaupin metsään mutta myös Kalevankankaan hautausmaalle sekä muihin kaupunkiympäristöihin.
”Kun yhteiskuntaa alettiin avata, päätin tarjota niin paljon vaelluksia kuin ehdin järjestää. Ajatus oli auttaa ihmisiä palautumaan koronakeväästä, joka oli jättänyt heihin varuillaan olemisen moodin.”
Ryhmät olivat koronan takia pieniä, ja osallistujia niissä oli yhteensä noin 300. Ennätysvuonna osallistujia oli noin 800.
PyhiinvaellusTampere-hankkeessa on suunniteltu noin 30 reittiä, jotka löytyvät Citynomadi-nimisestä mobiilisovelluksesta. Ensimmäiset reitit julkaistiin vuonna 2016. Jokaisella reitillä on teema, kuten toivo tai luottamus, ja teemaan liittyviä rukouksia ja mietiskelyharjoituksia.
Tampereen seurakunnissa tehty työ on inspiroinut myös muita, ja Citynomadiin on alkanut ilmestyä muidenkin kaupunkien kuin Tampereen pyhiinvaelluksia. Muun muassa Turun reitit ovat siellä esillä.
Varsinkin luontoon tehdyt pyhiinvaellukset kiinnostavat myös sellaisia ihmisiä, joita ei yleensä näy kirkon tapahtumissa.
”Viime kesänä hämmästelin, kun monet nuoret aikuiset löysivät tiensä mukaani pöpelikköön. Luonto on monelle paikka, jossa voi löytää oman hengellisyytensä kotoisasti ja luontevasti.”

Kun viime kesän ohjatut pyhiinvaellukset olivat ohi, Holopainen lähti lomalle Pohjois-Suomeen. Silloin, kun hän liikkuu metsässä yksin, hänellä ei ole ennalta suunniteltua määränpäätä.
”Usein seuraan eläinten polkuja. Semmoista samoilua ja ihmettelyä, sitä minä Lapissa teen.”
Työstään Holopainen palautuu myös iltaisin ja viikonloppuisin metsässä liikkumalla.
”Metsästä saan sielun ravintoa. Jos en pääse metsään, rupean voimaan huonosti.”
Tampereen seurakuntayhtymässä hengellisen ohjauksen pastori työskentelee diakonian ja yhteiskuntavastuun yksikössä. Jussi Holopainen koordinoi hiljaisuuden retriittejä, järjestää luonnosta vaikutteita saaneita messuja, valmentaa luontokumppaneita ikäihmisille, kouluttaa luontohengellisyydestä ja ohjaa ihmisiä hengellisessä kasvussa.
Ympäristövastuu on mukana oikeastaan kaikessa hänen työssään.
”Jos ihmisellä on yhteys luontoon, hän haluaa antaa luonnolle takaisin huolenpitoa ja kaikkea muuta hyvää, mitä hän sieltä saa.”
Holopainen on myös psykoterapeutti ja kohtaa maahanmuuttajataustaisia ihmisiä henkisen huollon Huokaus-keskuksessa. Lisäksi hän rakentaa kaupungin eri toimijoiden kanssa verkostoa vuorovaikutuksen lisäämiseksi.
Holopaisen suhde metsään syttyi lapsuudessa, mökillä Sastamalassa. Yksin hän alkoi mökkeillä jo 12-vuotiaana. Syys- ja kevätperjantaisin, toisinaan talvellakin, hän käväisi koulun jälkeen nopeasti kotona, otti repun selkäänsä ja lähti mökille.
”Vanhemmat luottivat siihen, että selviän.”
Parikymppisenä tie vei Jussin Helsinkiin teologiaa opiskelemaan. Opiskelukiireiden ja myöhemmin vastaperustetun perheen keskellä metsäkäynnit jäivät vähiin.
”Vanhemmiten moni palaa juurilleen, ja niin olen myös itse tehnyt.”
Marraskuuta Holopainen pitää erityisen kiehtovana kuukautena sekä mökkeilylle että metsässä kuljeskelulle. Kun menee paikkaan, jossa ei ole keinovaloa, marraskuu on pimeä muttei synkkä.
”Luonto on hiljainen, riisuttu ja pelkistetty. Harmaan eri sävyt näkyvät hyvin.”
Artikkeli on julkaistu Aarteessa 10/2020.
Miltä metsäsi näyttää euroissa? Katso puun hinta alueittain ja hintojen kehitys koko Suomessa.
