Orava on taitava eristäjä – sen pesässä voi paukkupakkasellakin olla parikymmentä astetta lämmintä

Vuosisatojen ajan orava oli Suomen tärkeimpiä riistaeläimiä, jonka nahkoja vietiin Euroopan kyltymättömille turkismarkkinoille. Muinoin heiluhäntää pyydettiin jousilla tylppäkärkisiä vasamia käyttäen sekä erilaisilla satimilla. Tuliaseiden tultua käyttöön vaarana oli nahan reikiintyminen, oli osuttava päähän.

Alkuperäinen koirarotumme suomenpystykorva oli pyytäjän oiva apulainen. Monien muiden taitojensa lisäksi se on erinomainen oravakoira, joka kykenee jäljittämään puissa liikkuvaa oravaa ja haukulla kertomaan tämän sijainnin.

Suurimittainen kaupankäynti on jättänyt jälkensä myös kieleen ja paikannimistöön. Raha on tarkoittanut alun perin oravannahkaa ja tulee verbistä rahista. Rahina kuului kuivista oravannahkanipuista, kymmenen nahan tikkureista. Kiihtelys oli isompi yksikkö ja koostui neljästä tikkurista. Nykyisin Joensuuhun kuuluvan Kiihtelysvaaran vaakunassa on neljä oravannahkaa, Vantaan Tikkurila oli puolestaan tärkeä turkisten kauppapaikka.

Kävyn löydettyään orava hypähtää kannolle tai kaatuneen puun rungolle sitä työstämään. Merkkinä ateriasta paikalle jää pieni kasa irti purtuja suomuja sekä paljaaksi kaluttu ranka. Kuva: Heikki Willamo

Orava vaihtaa karvan keväisin ja syksyisin. Syksyllä punertavanruskea kesäturkki vaihtuu harmaaseen talvikarvaan, joka paksuna ja kestävänä kiinnosti pyyntimiestä. Nahat jaettiin värityksen perusteella mustahäntäisiin kuusioraviin, punahäntäisiin mäntyoraviin sekä harvinaisempiin hyvin tummaselkäisiin oraviin.

Vielä viime vuosisadalla vuotuiset oravasaaliit saattoivat nousta toiselle miljoonalle, mutta turkisarvon romahdettua pyynti väheni ja on hiipunut lähes olemattomiin.

Nykyoravat eivät kaihda ihmistä ja kesyyntyvät helposti piha- ja kaupunkieläimiksi, jotka viettävät yltäkylläisiä päiviä lintulautojen monipuolisesta tarjonnasta nauttien. Ne oppivat nopeasti kaupunkielämän taidot, niin kuin lapsuuteni pihaorava, joka tuli ikkunasta isoäitini huoneeseen, etsi hänen käsilaukkunsa ja napsautti lukon auki. Se tiesi, että laukussa oli aina pähkinöitä oravia varten.

Metsäoravat joutuvat tyytymään huomattavasti yksipuolisempaan ravintoon varsinkin talvella, jolloin se koostuu kuusen tai männyn siemenistä sekä näiden katovuosina kuusen kukkasilmuista.

Havupuut määräävätkin oravan elämää. Hieman yksinkertaistaen voisi sanoa, että kuusen hyvää käpyvuotta seuraa männyn vastaava, mutta sen jälkeen on usein lähes täydellinen siemenkato. Oravakannat runsastuvat hyvin kuusen sadolla, pärjäilevät mainiosti vielä seuraavan talven männynkäpyjä tyhjennellen, mutta siihen hyvinvointi loppuu. Kun suurten kuusten aluset ovat vihreänä poikkipurruista vuosikasvaimista, on oravilla nälkätalvi. Kukkasilmut ovat laihaa korvikeravintoa ja kuolo korjaa heikkokuntoiset.

Loppukeväällä oravan harmaa talviturkki vaihtuu punertavaan kesäkarvaan. Karvanvaihto alkaa päästä ja etenee kohti häntää. Kuva: Heikki Willamo

Pelkkien havupuiden varassa ei metsäoravienkaan elämä toki ole. Ne tekevät varastoja, ripustelevat syksyn sieniä puiden oksille kuivumaan ja piilottavat pudonneita käpyjä sammalikkoon. Kun puissa olevat kävyt kevättalvella avautuvat ja päästävät siemenensä tuulten vietäviksi, pitää kosteus maassa olevat edelleen kiinni. Heiluhännät syövät myös lehtipuiden silmuja ja jonkin verran pikkulintujen munia ja poikasia heti, kun niitä pesiin ilmestyy.

Seuraava kuusen hyvä siemenvuosi nostaa kannat taas nousuun. Ensimmäinen pentue syntyy pesään jo huhtikuussa ja hyväkuntoinen naaras voi ennen syksyä synnyttää vielä kahdesti. Kun pentuja on kerrallaan jopa viisi, vilahtelee oravia metsässä taas entiseen malliin. Kannat saattavat paisua niin suuriksi, että seurauksena on tilanpuute ja vaellus, joka laittaa liikkeelle tuhansia heiluhäntiä.

Nykyisin tällaisia vaellusvuosia ei jostakin syystä juuri esiinny, mutta niihin liittyy uskomus, että orava voi seilata kaarnanpalasella tai oksanpätkällä tuuheaa häntäänsä purjeena käyttäen. Ihmiset ovat nähneet vesistöä ylittämään lähteneen vaeltajan, joka on väsyksissään kiivennyt kelluvalle puukalikalle lepäämään. Ehkäpä tämä on pitänyt häntäänsä pystyssä tuulen kuivattaa, ja taru on syntynyt.

Aleksis Kiven tuttu ja monille rakas runo alkaa säkeillä: ”Makeasti oravainen / makaa sammalhuoneessansa…”

Kivi, joka oli taitava metsämies, tarkka havainnoitsija ja erinomainen luonnon tuntija, korostaa runossaan pesää oravan turvapaikkana ja elämän keskipisteenä. Hänen aikanaan myös naavoja saatettiin kutsua sammaleiksi, sillä kaikkein mieluiten orava sisustaa pesänsä paksulla naavakerroksella, joka on mainio eriste ja pitää kosteuden loitolla. Nykyoravat joutuvat usein tyytymään sammaleeseen, heiniin tai vaikka katajan kuoreen. Kulttuurin piirissä pesistä löytyy möyhennettyä paperia, eristevillaa, kankaanpalasia ja melkein mitä tahansa pehmeää.

Pesänsä orava rakentaa korkealle havupuun oksanhaarukkaan, rungon aurinkoiselle puolelle. Se on tehty risuista ja vuorattu siis mieluiten paksulla naavakerroksella. Näädän yöllisen vierailun varalta siinä on kaksi naavatupoilla suljettavaa kulkuaukkoa, ja se antaa mainion turvan pakkasta vastaan.

Lyhyiden talvipäivien aikana orava viettää pesässään suurimman osan vuorokautta ja sen ollessa kotosalla sisälämpötila voi lähennellä pariakymmentä astetta, vaikka ulkona olisi paukkupakkanen. Heiluhäntä on sopeutunut loistavasti pohjoisten metsien asukkaaksi.

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 3/2013.