Suomen linnavuoret ovat yhä mysteeri

Aurajoki virtaa rauhallisena leveässä uomassaan. Liedon Vanhalinnan linnavuoren laelta avautuu esteetön näkymä Aurajokilaakson kansallismaisemaan.

Noin 55 metriä merenpinnan ja useita kymmeniä metrejä ympäröivien peltolakeuksien yläpuolelle kohoava kalliokumpu on maisemaa hallitseva jättiläinen.

Vanhalinna on Suomen tutkituimpia muinaislinnoja, ja sen käyttöhistoria on ollut erityisen värikäs. Ensimmäiset merkit ihmisen vierailuista kukkulalle ajoittuvat kivikaudelle.

Vuoren ensimmäinen aktiivikausi on ajoitettu nuoremmalle pronssikaudelle, toinen merovingiajalle ja kolmas vuosien 1000–1370 välille.

Linnan ympäristöstä löytyneet nuolenkärjet viittaavat siihen, että Vanhalinnaa on jossakin yhteydessä käytetty puolustuspaikkana. Ihan yksinkertaista ei linnavuorten määritteleminen kuitenkaan ole.

Valtionarkeologi Hjalmar Appelgrenin vuonna 1891 julkaiseman Suomen muinaislinnat -kirjan mukaan Suomessa tunnetaan yli 350 linnavuoreksi luonnehdittua muodostelmaa. Nykyisin varmasti linnavuoriksi todettuja kohteita näistä on noin sata.

Läpi Suomen asutushistorian linnavuoret ovat erottuneet maisemasta. On selvää, että niitä on myös hyödynnetty siitä lähtien, kun ensimmäiset ihmiset kulkivat kotimaamme kamaralla.

Nimityksen ”linnavuori” alle on niputettu paljon toisistaan poikkeavia kohteita. Pitkän käyttöhistorian myötä jokaiselle linnavuorelle on muodostunut omat historialliset kerrostumansa. Mitä kunkin aikakauden ihmiset ovat eniten kaivanneet: pyhää paikkaa, suojaisaa asuinaluetta vai puolustuslinnaa?

Osa linnavuorista on määritelty linnoiksi mahdollisen muurin, kukkulan nimen tai kansantarinoiden perusteella. Kuitenkin esimerkiksi muurin jäänteiden erottaminen rantamuodostelmasta on vaikeaa ilman tarkempia tutkimuksia.

Kukkulan topografian, puolustusrakenteiden jäänteiden sekä löydettyjen muinaisesineiden tulisi sopia yhteen sodankäynnin ja puolustautumisen vaatimusten kanssa. Vasta silloin voidaan puhua muinaislinnasta siinä mielessä kuin sana nykypäivänä mielletään.

Linnavuorien tarkastelua vaikeuttaa se, ettei käsitettä ole tarkasti määritelty. Linnoiksi kutsutaan monia jylhiä ja vaikeasti lähestyttäviä paikkoja. Suomen sanalla linna saatetaan tarkoittaa myös kukkuloita ja mäkiä sekä erikoisen muotoisia tai suuria lohkareita, jopa luolia.

Vain muutama Suomen linnavuorista on tutkittu ja ajoitettu perusteellisesti. Edes kaikkia varustettujakaan linnavuoria ei vielä tunneta.

Sen todistaa Janakkalan Hangastenmäki, joka nousi linnavuorien listalle vasta vuonna 2015.

Kukkulaa pidetään nykytutkimuksen perusteella Hakoisten linnavuoren mahdollisena ratsujoukkojen varustuksena. Tunnettu ja hyvin tutkittu Hakoisten linnavuori sijaitsee noin kilometrin päässä.

Hangastenmäen linnavuoren salaisuus alkoi paljastua metallinilmaisinharrastajien löytöjen perusteella vuonna 2014. Ennen Hangastenmäkeä Suomesta ei ollut löydetty uusia linnavuoria vuosikymmeniin.

Löytö ajoittuu tutkijoita kiinnostavaan aikakauteen 1300-luvulle.

”Venäläinen Nestorin kronikka kertoo venäläisten tehneen ryöstö- ja tuhoamisretken hämäläisten maahan vuonna 1311 ja tuhonneen hämäläisten mäkilinnan. Joidenkin tutkijoiden mielestä retki kertoo hyökkäyksestä Hakoisten linnavuorelle”, kertoo linnan löytäjäryhmään kuuluva Reijo Hyvönen.

”Hangastenmäeltä tekemämme löydöt viittaavat paikalla tapahtuneeseen taisteluun, ja löydetyt panssarinuolen kärjet ja ratsumiehen kannukset ajoittuvat juuri 1300-luvulle.”

Kanta-Hämeen menneisyyden etsijät -harrastajaryhmän löytöjen perusteella mäellä aloitettiin arkeologiset tutkimukset. Niistä on saatu talteen keihäänkärkiä, panssarinuolen kärkiä, hevosenkenkiä ja hevosenkengän nauloja sekä soihdunpidike.

Vanhoja, tunnettuja, linnavuoriksi todettuja kohteita ei ole viime vuosikymmeninä juuri tutkittu. Syy tutkimusten vähyyteen lienee kaivausresurssien suuntaaminen tuhoutumisuhan alla oleviin kohteisiin. Korkeiden kalliokukkuloiden yhteydessä sijaitsevat linnavuoret eivät tällaisiin lukeudu.

Monen linnavuoren historiaan liittyvät taistelut ja puolustusrakenteet on todistettu oikeiksi. Mutta millaisesta käytöstä kertovat esimerkiksi Liedon Vanhalinnan ja Piikkiön Huttalan linnavuoren laella olevat uhrikupit ja muut vuorten kulttikäyttöön viittaavat löydöt?

Olisiko osa linnavuorista toiminut pikemminkin pyhättönä kuin puolustuspaikkana? Kulttipaikan ja sotavarustuksen yhdistäminen tuntuu ainakin maallikosta oudolta.

Muutamien linnavuorten yhteydestä on löydetty esihistoriallisia kalliomaalauksia, mutta ei ole varmaa, että tällä olisi mitään tekemistä kukkulan myöhemmän käytön kanssa. Ehkä jyrkkien seinämien tenho ja ympäröivä maisema ovat vain puhutelleet maalaajaa. Myöhemmin samat jyrkät seinämät ja vesistön läheisyys tyydyttivät linnan rakentajan tarpeet.

Mahdollisesti samaan aikakerrosten labyrinttiin eksyvät ajatukset pohdittaessa uhrikuppien ja linnoitusrakenteiden yhteyttä.

Juuri historiallinen kerrostuneisuus tuo haasteita linnavuorten tulkintaan. Maisema, joka kiinnitti ihmisten huomion jo kivikaudella, tekee sen yhä. Korkeat, suojaisat mäet sopivat sekä puolustus- että kulttikäyttöön.

Sama vuori on mahdollisesti ollut kivikauden ihmiselle kauas näkyvä maamerkki, myöhemmin pyhä paikka, rautakaudella linnoitus tai asuinpaikka ja lopulta, historiallisella ajalla, juhla- ja kokoontumispaikka.

Monin paikoin puolustusjärjestelmän heikkoudet puhuvat sitä vastaan, että kyse olisi ensisijaisesti sodanaikaisesta puolustuspaikasta. Myös linnavuoriin usein liitetty mahdollinen merkkitulijärjestelmä on ainakin joiltakin osin osoitettu toimimattomaksi.

Se, mitä kaikkea linnavuortemme käyttöhistoria pitää sisällään, pysyy arvoituksena, kunnes kokonaiskuva kootaan arkeologisten tutkimusten myötä pala palalta kasaan. Jokaisella kohteella on kerrottavanaan oma tarinansa.

Esimerkiksi Liedon Vanhalinnan vuorelle kokoontuu väkeä joka vuosi elokuun lopulla juhlistamaan muinaistulien yötä. Samalla he jättävät uusia kerroksia linnavuoren aikajanalle.

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 7/2017.

Avaa artikkelin PDF