Tiesitkö, että pohjantikalla on vain kolme varvasta?

Pohjantikan kohtaaminen kesäaikaan on metsäihmiselle mieleenpainuva tapaus. Tikka liikkuu hiljaisena kotikuusikossaan, tutkii vanhojen puiden runkoja, nappaa hämähäkin, kopauttaa puuta ja irrottaa pienen kuorenpalan. Se koukkaa seuraavalle rungolle ja jatkaa rauhallista työtään päästäen katsojan hyvin lähelle. Sitten se katoaa kuusikon kätköihin. Siellä jossain on pesä ja poikaset.

Kohtaaminen jättää jälkeensä ajatuksen: tuon metsäisempää lintua on vaikea keksiä.

Aina tikkaa ei huomaa, vaikka samassa metsässä kulkisikin. Sen ruokailusta kertova vaimea koputus kuuluu vain muutamien kymmenien metrien päähän. Kivahtava kutsuääni muistuttaa käpytikkaa mutta on sekin paljon hiljaisempi. Keväinen soidinrummutus sentään kaikuu pitemmälle, mutta sitä kuulee varsin harvoin.

Väritykseltään vaatimaton pohjantikka viettää hiljaista elämää vanhojen kuusikoiden kätköissä. Kuva: Heikki Willamo

Pohjantikan vaatimaton metsäläisyys kuvastuu myös sen höyhenpuvussa. Pikkutikkanaaraan ohella se on ainoa musta-valkokirjava tikkamme, jolla ei ole lainkaan punaista. Koiraan päälaki on kirkkaan keltainen, nuorillakin on päässään pieni keltainen laikku, mutta naaras on kokonaan vailla väriä. Valkoiset kyljet ovat tummien pilkkujen täplittämät, ja kaiken kaikkiaan tikka vaikuttaa sukulaisiaan harmaammalta.

Erikoisuutena pohjantikalla on vain kolme varvasta, kun muilla tikoilla niitä on neljä. Tämä näkyy niin lajin tieteellisessä kuin esimerkiksi ruotsin- ja englanninkielisissä nimissä, jotka tarkoittavat kolmivarpaista tikkaa.

Pohjantikka on leimallisesti vanhojen kuusikoiden tai kuusivaltaisten sekametsien lintu. Sen löytää usein kanahaukan naapurista tai pikemminkin toisinpäin, sillä pohjantikka on pesämetsänsä suhteen haukkaa tarkempi.

Se saa elantonsa pääasiassa kuolleista puista, joissa eläviä hyönteisiä ja niiden toukkia se syö. Varsinkin talvisaikaan pystyyn kuolleet kuuset ovat sille elintärkeitä. Se uurastaa niiden kimpussa aamuvarhaisesta iltamyöhään, kuorii kerros kerrokselta ja iskee välillä pienen kolon toukkaan yltääkseen. Kun urakka on päättynyt ja kuusi kuorittu, sen tyvellä on kasapäin pientä kaarnansilppua.

Pohjantikan levinneisyys kattaa koko pohjoisen Euraasian havumetsävyöhykkeen ja jatkuu valtameren takana halki Pohjois-Amerikan. Meillä laji esiintyy koko maassa, etelässä tosin suhteellisen harvalukuisena sopivien pesämetsien puutteen takia, mutta riittävän suurten suojelualueiden vanhoista kuusikoista sen löytää aina rannikkoa myöten. Esiintymisen painopiste on kuitenkin Metsä-Lapissa, jossa laji on paikoin jopa käpytikkaa runsaampi. Siellä se pesii myös männiköissä, jopa tunturikoivikoissa, kunhan niissä on tarjolla riittävästi lahopuuta.

Pesäpuun valinnassa pohjantikka suosii kuusta. Kolon voi löytää myös männystä, haavasta tai koivusta, mutta yleensä se on hakattu suhteellisen matalalle tyvilahoon kuuseen. Useimmat pesäkolot ovat alle kahden metrin korkeudessa, mutta joskus harvoin jopa kymmenessä metrissä. Tikkametsän kuusista löytää myös paljon aloitettuja koloja, mutta sitten vastaan on tullut kova oksa ja keskeyttänyt urakan.

Naaras munii toukokuun lopulla yleensä neljä tai viisi munaa, joita molemmat puolisot hautovat vajaat pari viikkoa. Ne hoitavat yhdessä myös poikasten ruokinnan ja käyvät pesällä harvakseltaan tuomisinaan pulleita kovakuoriaisen toukkia sekä rungoilta löytämiään vaaksiaisia ja hämähäkkejä. Kolmeviikkoisina poikaset alkavat kitkuttaa nälkäänsä kolon suuaukolla, ja muutaman päivän kuluttua ne jättävät pesän. Poikue on vielä hetken yhdessä, sitten nuoret katoavat omille teilleen.

Kaikkien tikkojen tapaan pohjantikka kovertaa uuden pesäkolon joka vuosi, ehkä vielä toisenkin talviseksi yöpymispaikakseen. Näin vanhoissa, luonnontilaisia muistuttavissa metsissä on erilaisten tikkojen jäljiltä paljon koloja, samoin tietenkin niiden käyttäjiä: tiaisia, sieppoja, leppälintuja, pöllöjä, lepakoita, liito-oravia ja näätiä, rantojen lähellä vielä telkkiä ja uiveloita.

Pohjantikat ovat paikkalintuja, mutta ne tekevät joskus vaelluksia. Levinneisyytensä pohjoisosien pesijät vaeltavat etelämmäksi talven alta, mutta joinakin vuosina idästä saapuu maahamme suurempia joukkoja. Ne ovat hyvän pesimävuoden jälkeen liikkeelle lähteneitä nuoria ja tuovat mukanaan piristysruiskeen maamme kantaan.

Vaeltajat saattavat ilmestyä tienvarsien puupinoille, pihoille ja taajamiin, jolloin ne hämmästyttävät lähes täydellisellä pelottomuudellaan. Hyvän ruokailupaikan löydettyään tikka pysyttelee paikalla päiväkausia eikä useinkaan välitä tuon taivaallista ohikulkijoista tai uteliaista katselijoista. Vaikka pohjantikka on luontaisestikin varsin peloton, nämä ihmisestä täysin piittaamattomat ovat todennäköisesti kaukaa taigametsien uumenista eikä niillä ole aiempaa kokemusta ihmisistä.

Vaeltajat saapuvat etelärannikolle lokakuussa, mutta metsien lintuina ne lähtevät harvoin ylittämään merta. Talvi kuluu kiertolaisena, kunnes helmi-maaliskuussa on aika palata pohjoiseen. Sopivan vanhan kuusikon löytäneet nuoret saattavat jäädä pesimään, mutta useimmat palaavat synnyinseuduilleen.

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 8/2019.

• Pohjantikan pääravintona ovat kuolleissa havupuissa elävät kaarnakuoriaiset ja niiden toukat, joten se tasaa omalta osaltaan näiden tuholaisina pidettyjen hyönteisten esiintymishuippuja.
• Majavien tulvaan hukuttamat kuusikkolaikut tarjoavat pohjantikalle katetun ruokapöydän. Laji onkin hyvin tyypillinen majavalampien asukas.
• Pohjantikalla on tapana hakata koivujen runkoihin renkaaksi reikiä, joista valuvalla mahlalla se herkuttelee. Myös marjat, erityisesti pihlajanmarjat, maistuvat sille hyönteisravinnon ohella.