Pystysuoraan kohoava Olhavanvuori tarjoaa kiipeilijöille haastetta ja adrenaliiniryöppyjä ‒ ”Riskejä saa ottaa valintansa mukaan”

Lämmin elokuun lopun lauantai, kesän kenties viimeinen hellepäivä. Olhavanvuoren juurella olevan nuotiopaikan ympärille on noussut kirjava telttakylä, kalliokiipeilijöiden perusleiri.

Kouvolalaisen Kiipeilykerho Kiilan jäseniä on kokoontunut lounaalle pöydän ääreen. Sami Nöjdin retkikeittimessä valmistuu kotimaista tofua, seuran sihteeri Jarkko Laine kiehuttelee pasta carbonaraa valmispussista.

Käynnissä on seuran vuosittainen Uhku-­leiri. Suurin osa kuuden hengen ryhmästä saapui paikalle jo eilen ja kiipesi pari reittiä.

”Pimeän tullessa kaivoimme otsalamput ja laskeuduimme Olhavan seinässä olevaan luolaan. Nuotiolla istuttiin puoleen yöhön asti”, Sami kertaa eilisillan tapahtumia.

Aamupäivä on kulunut kiipeillessä. Kalliolta laskeutuu lounastauolle Samin veli Pasi Nöjd perässään Aino Kuokkanen. Pasi näyttää kännykkäkuvia illan luolaretkestä. Suljetun paikan kammosta kärsivä ei sellaiselle osallistu.

Kalliolle on kapuamassa useita pieniä ryhmiä, mutta reittejä on melkein sata, joten jonoa ei Olhavanvuorelle synny.

”Arvattiin, että porukkaa on, mutta yllätyttiin eilen, kun sitä valui aina vain lisää”, Aino sanoo.

Ruokaillessaan Sarianna Viderholm tutkii Suomen kalliokiipeilyreitit -kirjaa vuodelta 2008.

Nykyään kaikki reitit löytyvät myös sovelluksesta. Sellainen on kotimainen 27 Crags, jonka mukaan Olhavalla on kaksi boulderointireittiä, viisi sporttireittiä ja 91 trädireittiä.

Sovelluksesta näkyvät reitin vaikeusaste ja varmistuspaikat. Siihen voi myös merkitä kaikki kiipeämänsä reitit.

”Sovellus kannustaa kiipeämään enemmän ja kokeilemaan uusia reittejä”, Sami arvelee.

Aino ikävöi kotiin unohtunutta murukahvia ja haikailee Heavy Metallin perään. Nyt ei puhuta musiikista vaan reitistä. Se, joka on kiivennyt reitin ensimmäisenä alaköydellä, saa kunnian nimetä sen.

Piipittävät lipidit. Uitettu koira. Trikoo-­Nisse. Intiaanikesä. Siinä muutamia Olhavan reiteistä. Nimi saattaa kertoa siitä, mitä nimeäjällä on pyörinyt mielessään kiivetessään. Vanhin Olhavanvuoren reiteistä, Vekara, on vuodelta 1975.

Kiipeilyreittien numerointi kuvaa reittien vaikeustasoa. Osa reiteistä kulkee halkeamia myötäillen, osa nousee paljasta kallionseinämää pitkin.

Pasin suunnitelmissa iltapäivälle on reitti Kovat kundit eivät käytä kalsareita. ”Vaikeustaso 7a. Todella haastava harrastelijalle. Illalla ehkä sitten Stuntman.”

Kaakkuripari lipuu perusleirin ohi. Pitkäikäinen lintupariskunta on pesinyt Olhavanlammella vuosia. Se ei häiriinny kiipeilijöistä, mutta pelastusliivien kanssa uimaan säntäävä nuorten seurue saa linnut korottamaan ääntään.

Trädireitille valmistautuva Sami kiinnittää ylleen kiipeilyvaljaat. Painoa niissä on kymmenisen kiloa. Vyössä roikkuu slingejä, camuja ja tricameja.

”Pitää olla riittävästi tarvikkeita mukana, kun ei tiedä, mitä kaikkea tarvitsee.”

Sami kiinnittää kypärän, nostaa olalle köyden ja siirtyy sandaaleissa veneelle, joka on kaikkien kiipeilijöiden käytössä. Sillä pääsee parinkymmenen metrin päässä olevalle Laatalle, josta nousee osa reiteistä. Laatan lisäksi Olhavan kiipeilyalueita ovat Teltta-alue, Stradarotta ja Torvet.

”Polvi kipeytyi eilen jo ennen kuin ehdin kiivetä yhtään reittiä”, Sami harmittelee.

Hän kiinnittää kumipohjaiset kiipeilykengät jalkaan vasta vähän ennen nousua. Tiukoissa kengissä ei hengailla yhtään ylimääräistä minuuttia. Käsien suojaksi vielä jammihanskat, ja nousu Ruotsalaisten reitille voi alkaa. Reitin vaikeusaste on 5+.

Kiipeilyvaljaissa roikkuu useiden kilojen painosta slingejä, camuja ja tricameja. Kuva: Johannes Wiehn

Kolme vuotta kiipeillyt Milla Pihkala seisoo alhaalla varmistamassa, kun Sami aloittaa alaköysikiipeilyn eli liidauksen. Noustessaan Sami kuljettaa köyttä mukanaan ja kiinnittää välivarmistuksia halkeamiin.

Milla syöttää alhaalta köyttä sitä mukaa kuin Sami etenee pystysuoralla kalliolla. Jos hän putoaisi, putoamisenergia välittyisi köyden kautta varmistajaan. Milla ponnahtaisi ilmaan.

Parinkymmenen minuutin nousun jälkeen Sami pääsee perille yli 40 metrin korkeuteen.

”Saako kiivetä?” Milla huutaa alhaalta.

”Saa”, Sami vastaa Olhavan laelta.

Milla aloittaa vuorostaan urakan, josta pari ensimmäistä metriä pääsee etenemään kielekkeellä. Nyt kyseessä on yläköysi­kiipeily. Siinä köysi kulkee reitin päällä olevan ankkurin, esimerkiksi puun, kautta.

Samalla, kun Milla kiipeää, Sami vetää ylimääräistä köyttä varmistuslaitteen läpi. Köysi on kireällä ja mahdollinen putoamismatka lyhyempi kuin alaköysikiipeilyssä.

Aurinko porottaa, pilvet eivät anna suojaa kuumuudelta. Jarkko on ottanut paitansa pois ja tähyilee mietteliäänä Millan etenemistä. Hänellä on takanaan vasta kolme nousua ulkokalliolla.

”Taidan jättää tämän reitin väliin”, hän toteaa aikansa pohdittuaan.

Kiipeilykerho Kiilan Sarianna Viderholm kiipeämässä Olhavanvuorella Repoveden kansallispuistossa Kouvolassa. Kuva: Johannes Wiehn

Olhavanvuoren tuijottaminen herättää haltioituneen olotilan. Vuoren seinämästä on löytynyt kaksi kämmenen kokoista kalliomaalausta, joten jylhä kallio on puhutellut myös kauan ennen meitä eläneitä ihmisiä. Vuori on saattanut olla aikoinaan pyhä paikka.

Mikä kiipeilyssä kiehtoo? Ainoa kiinnostaa itsensä haastaminen, Pasia seikkailun ja urheilun yhdistelmä, jossa voi kokea aitoa pelkoa.

”Kiipeilystä voi tehdä itselleen niin turvallisen kuin haluaa. Myös riskejä saa ottaa valintansa mukaan.”

Sarianna innostui lajista heti kokeiltuaan sitä neljätoista vuotta sitten. Adrenaliiniryöppy tuntui mahtavalta. Tapaturmia hän ei ole kokenut. Kerran hän todisti vierestä, kuinka kalliolta laskeuduttiin liian lyhyellä köydellä, jonka perässä ei ollut solmua.

”Kiipeilijä putosi neljästä metristä mutta selvisi mustelmilla.”

Ikärajaa ei kiipeilyssä ole, taito ratkaisee. Aloittelevia junioreitaan Kiila ei kuitenkaan tuo Olhavalle liian haastavien reittien takia.

Lisäiloa harrastukseen tuo luonnosta nauttiminen. Keväästä syksyyn kiipeillään ulkokallioilla. Osa kiilalaisista on käynyt kokeilemassa myös Norjan ja Ruotsin kiipeilyreittejä.

Kallion juurella kajahtaa huuto ”kivi”. Kiipeilijöillä on tapana varoittaa alhaalla olijoita tippuvista kappaleista. Myös köyden pudottamisesta ilmoitetaan.

Kiipeily näyttää rankalta lajilta, ja sitä se onkin. Ylös kavutaan omalla lihasvoimalla. Köysi on vain varmistuksena, jos kiipeilijä sattuu putoamaan. Hyvin harvoin sellaista tapahtuu.

Kiipeilijä etenee halkeamista ja kallionmuodoista tukea ottaen lihasvoimansa turvin. Varmistuksen kohdalla voi levähtää. Milla nojaa hetken reitillä kasvavaan kituliaaseen mäntyyn, jonka runko on kuin terästä. Pieni puu, mutta kenties hyvin vanha.

”Omasta kunnosta ja reittien vaikeudesta riippuen päivässä pystyy tekemään viidestä kymmeneen nousua”, Sarianna kertoo ja alkaa valmistautua omaan suoritukseensa.

Hänen kiipeilyvaljaansa takana on pussi, jossa on magnesiumkarbonaattijauhetta. Sillä saa kuivattua hikoilevat kädet. Jauheelle saattaa olla käyttöä, sillä pilviverho pakenee kauemmas.

Ponnisteluja, hikeä ja adrenaliini­ryöpsähdyksiä on luvassa koko iltapäivän. Päivän lopuksi voi pulahtaa linnunmaidonlämpöiseen Olhavanlampeen ja ihailla vesirajasta nousevaa majesteettista kalliota.

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 4/2023.