Limbergin laakso on kääpien, sammalten ja lahopuun valtakunta ‒ Suurin osa alueesta on kasvanut koskemattomana vuosikymmeniä

Poikkean traktoritieltä ja kuljen puronvartta läpi tiheän lehtipuuviidan. Pysähdyn hetkeksi komean aarnion laitaan. Sitten astelen tikkojen rummutukseen, puukiipijöiden, hippiäisten ja tiaisten lauluun, tuulen lempeään suhinaan ja konkeloon kaatuneiden puiden narahduksiin.

Aamu on aluillaan. Katselen, kuuntelen ja haistelen vanhan metsän keväistä tunnelmaa. Ihastelen taivaisiin kurkottavia kuusia ja ympärilläni olevaa lahopuun runsautta.

Limberg on hieno palanen läntisen Uudenmaan metsäluontoa. Valtaosa siitä on saanut kasvaa kirveen koskemattomana ties kuinka kauan; sen puissa näkee syntymän, pitkän elämän ja kuoleman katkeamattoman kierron.

Vain suojelualueen koillisosa on parikymmentä vuotta sitten hakattua koivu- ja pähkinäpensasviitaa. Se on saanut taimettua omia aikojaan ja varttuu pikkuhiljaa omaksi lehteväksi metsälaikukseen. Jo nyt se tarjoaa ensimmäisiä pökkelöitä pienimpien kolopesijöiden tarpeisiin.

Limberg on etäällä suurista teistä, joten kalliomaaston sylissä lepäävässä laaksossa vallitsee rauha. Lohjan seudun kalkkimaiden rehevyys näkyy kaikkialla, myös kuivahkoilla rinteillä, joilla keväisin kukkivat sinivuokot.

Laakson pohjalla kosteus lisääntyy muodostaen keskustaan korpilaikun, jonka reunasta lähtee kesäisin kuivuva purouoma. Metsä on sekametsää, jossa kaikenkokoisten kuusten seassa kasvaa koivuja ja haapoja.

Sammalkirjoa korven reunalla. Kuvassa on seinä- ja sulkasammal, korpikarhunsammal, kaksi tai kolme kynsisammallajia, jokin palmikkosammal sekä muutamaa eri rahkasammalta. Näkymättömissä piileskelee vielä useita muita lajeja. Kuva: Heikki Willamo

Kaatuneiden puuvanhusten tekemissä aukoissa versova pähkinäpensaiden runsaus kertoo maaperän ravinteikkuuden lisäksi siitä, että ollaan hemiboreaalisella kasvillisuusvyöhykkeellä, joka jaloine lehtipuineen ulottuu kapeana kaistaleena maamme lounaisosiin.

Limbergin etelä­puolella on Pytbergin Natura-alue, jossa kallionjyrkänteiden katveissa kasvaa luonnonvarainen tammimetsä, lehmuksia sekä erittäin runsaasti pähkinäpensasta. Kun näiden kahden erillisen suojelualueen välinen kalliomaastokin hiljattain rauhoitettiin, syntyi lähes neljänkymmenen hehtaarin kokonaisuus, joka on luontoarvoiltaan erittäin vaihteleva ja arvokas.

Olen käynyt Limbergissä vuosien varrella useita kertoja, katsellut hömö- ja töyhtötiaisia, pähkinä­hakkeja, pyytä sekä varpuspöllöä, kuunnellut pikkusiepon laulua ja palokärjen raikuvaa huutoa. Olen kohdannut monia hienoja lintuja, mutta metsän lajistosta ne muodostavat vain pienen osan. Tällainen vanha, reheväpohjainen aarnio on erityisesti kääpien ja sammalten valtakuntaa.

Kääpäkylkisiä maapuita, kantoja ja pökkelöitä on runsaasti, osa vastakaatuneita, osa erilaisten sammalten peitossa, joku enää matalana kohoutumana maasta erottuen. Joukossa on ilahduttavan paljon järeitä kuusia. Ne ovat lahopuiden aatelia, joilla elää lukuisa määrä kääpiä, jäkäliä, sammalia ja hyönteisiä.

Myös haavat ovat järeytymässä hyvää vauhtia. Muutaman sammaltyvisen haavan ympäri kädet riittävät vain vaivoin, ja kun jokin niistä pian kaatuu, se tuo lahopuukirjoon oman arvokkaan lisänsä.

Helsingin yliopisto on tehnyt Limbergin metsässä kääpien istutuskokeita. Etelä-Suomen vanhoista luonnonmetsistä kerättyjä ja kasvatettuja rihmastoja istutettiin vuonna 2009 sopiviin maapuihin, ja tulokset kartoitettiin kuusi vuotta myöhemmin. Monet istukkaista olivat lisääntyneet, ja jotkut niistä vallanneet uutta elintilaa siirtymällä läheisiin runkoihin.

Samalla tehdyssä kääpälajiston tarkemmassa kartoituksessa löydettiin joukko uhanalaisia Punaisen listan lajeja. Niille Limbergin metsä on tarjonnut turva­sataman hakkuuaukkojen, taimikoiden ja talous­metsien keskellä.

Ketunkääpä on kaunis yksivuotinen kääpälaji, joka kasvaa kuolleilla haavoilla tai maahan pudonneilla haavan oksilla. Nuorempana se on kirkkaan kellanruskea mutta menettää väriään vanhetessaan. Kuva: Heikki Willamo

Sekä metsän eteläinen sijainti että rehevä maaperä lisäävät sen monimuotoisuutta. Myös pitkän lahopuujatkumon takia alue on erittäin tärkeä van­hojen metsien kääpälajiston ja sitä kautta myös muun lahopuueliöstön suojelussa.

Kääpälajien runsaus kertoo pitkästä lahopuujatkumosta – siitä, että metsässä on vuosikymmenten ajan kuollut jatkuvasti kaikenlaista puuta.

Jos voisimme nopeuttaa ajan kulkua ja kykenisimme seuraamaan yhden kuusivanhuksen kuolemaa, kaatumista ja maaksi muuttumista, näkisimme valtavan määrän kääpiä, sammalia, hyönteisiä ja muita selkärangattomia. Näkisimme ravintoketjuja, joissa laji seuraa toistaan, tarvitsee edellisten tekemiä ”valmisteluja” tai käyttää näitä ravinnokseen. Näkisimme jatkumon lahottajia, petoja ja loisia – koko­naisen pienen ekosysteemin vain yhdessä puussa.

Näkisimme myös, miten lajin aika tulee täyteen, kun lahoaminen ohittaa sille sopivat rajat. Silloin sen täytyy löytää seuraavalle sukupolvelle uusi koti, ja tietenkin on parasta, jos sopiva lahopuu löytyy läheltä. Limbergissä kaikki tämä on mahdollista.

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 4/2023.