

Leima oli kuin perheenjäsen. Vankka, tuuheahäntäinen, mämmin värinen.
”Jotta Leima jaksoi suorittaa työnsä, isä hoiti tammaa kuin kukkaa kämmenellä. Vaikka hän oli kuinka uupunut, niin Leima oli aina vuorossa ensimmäisenä. Se sai aina pölyttömät heinät, ylivuotista kauraa ja raikasta vettä”, muistelee Sirkka Velling 1950-lukua kirjassa Suomenhevonen. Vellingin isälle Leima oli korvaamaton työkumppani.
”Hyvinkin vaikeissa olosuhteissa se olisi lyönyt mennen tullen nykyisetkin metsäkoneet. Mahaansa myöten lumessa se askelsi vetäen hurjankin suuria tukkeja metsästä tien varteen”, tytär kuvailee.
Pientilan isolle perheelle Leima oli suorastaan elinehto.
”Hevonen mahdollisti omistajalleen taloudellisesti paremman elämän ja elantoa ympäri vuoden”, selittää Helsingin yliopiston kansatieteen professori Hanna Snellman.
Hevosta ei talvella tarvittu peltotöissä, mutta savotoilla se tienasi enemmän kuin omat rehunsa. Erään arvion mukaan hevonen saattoi tuoda 60 prosenttia ajomiehen tilistä. Samalla se piti maan metsäteollisuutta käynnissä.
”Tuo rauhallinen, sitkeä, voimakas ja vähään tyytyvä olento on se, jolle kuuluu kunnia siitä, että vuosisadan ajan puu on kulkenut kannolta uittovesien partaalle. Yhdessä se ajomiehensä kanssa, usein väsymyksen vaahto kyljistään kihoten, teki raskaimman osuuden korpien keskellä”, Unto Palokas tunnelmoi kirjassa Jätkän elämää.
Vanhimmilla savotoilla 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa oli tavallista, että hevoset hytisivät yönsä ulkona, puuhun sidottuina tai hatarassa havukatoksessa.
”Lämpimänä pysyäkseen hevoset kiersivät koko yön puun ympäri. Sittenkin sattui paljon pakkasen aiheuttamia hevostauteja. Ei ollut harvinaista sekään, että jokin hevonen löydettiin aamulla puun juurelta kuolleena”, kuuli entisistä ajoista savottapappi Martti Tyrkkö, kun hän kiersi 1930-luvun Lappia.
Joskus hevonen ja mies saattoivat majoittua samoissa tiloissa. Ehkä jokin hevonen oppi myös yöpymään tulilla ja kääntämään kylkensä nuotion hohteeseen. Niin kerrotaan perimätietona Osaran aukeat -kirjassa.
”Ensimmäiset eläinsuojeluyhdistykset huolestuivat jo varhain metsätyöhevosten hyvinvoinnista”, Hanna Snellman kertoo. Vasta vuoden 1928 kämppälain jälkeen alkoi savotoille ilmestyä kunnollisia suojia myös hevosille.
”Hevostalli liittyi aina kämppään siten, että oltiin samoilla lämpimillä sen kanssa. Tallista oli luukku auki miesten kämppään ja siitä hepalle kämpässä lämmitettyä juomavettä tarjoiltiin”, Osaran aukeat -kirja kuvaa yhtä rakennusratkaisua sotia edeltäneeltä ajalta.

Kunnollinen talli toi hyvinvointia myös hevosmiehelle.
”Hevosmiestä ei nukuttanut yöllä, jos hänen väsynyt työkaverinsa joutui yöksi seisomaan jossain ulkorakennuksen kujanpohjukassa loimiriepu selässä”, Frans Eemil Puttonen kertoo muistelmissaan.
Hanna Snellmanin mukaan miehistä tuntui rauhoittavalta, kun seinän takaa kuului eläinten ääniä.
”Hevosiin liittyy tärkeä psykologinen puoli. Raskaan työn ja epävarman tulevaisuuden keskellä eläimeltä sai lämpöä ja läheisyyttä. Arkistoteksteissä miehet kuvaavat yhteyttä, joka syntyi, kun pään painoi lämmintä eläintä vasten.”
Väistämättä seinän takaa tallista kantautui hevosten hajuakin. Se tuskin haittasi ketään.
”Minulle on hevosen henki aina haissut hyvälle, melkein paremmalle kuin akan henki”, tarinoidaan kirjassa Jätkät sen kun porskuttaa. ”Sen parempaa kaveria ei voi olla olemassakaan kuin hevonen.”
Eniten hevosia Suomen metsätyömailla oli 1940–1950-luvuilla, samaan aikaan jopa yli sata tuhatta hevosta.
Ennätysvuonna 1946 työmailla tarvittiin 130 000 hevosta, kun hankintahakkuiden tekijät ynnätään mukaan.
Pikkusavotalla pärjättiin alle kymmenellä hevosella, mutta isolla savotalla hevosia saattoi olla useita satoja.
Eniten käytettiin tammoja ja ruunia.
Hevosia tarvittiin kuljettamaan puun lisäksi ihmisiä ja tarvikkeita työmaille, auraamaan ja jäädyttämään tukkiteitä sekä alkuaikojen uitoilla varppaamaan eli siirtämään tukkilauttoja.
1950-luvulta lähtien maataloustraktorit alkoivat vähitellen korvata hevoset.
Valtaosa ajomiehistä piti hevosesta yhtä hyvää huolta kuin alussa mainittu Leiman isäntä. Hevonen oli iso investointi ja perheen tulevaisuuden turva.
”Hevosen sairastuminen tai menettäminen oli suuri onnettomuus. Vähän kuin nykyihminen menettäisi autonsa tai kuljetusyrittäjä tukkirekkansa”, professori Snellman vertaa.
Isoon hevosmiesjoukkoon mahtui silti jokunen eläinrääkkääjä. He saattoivat ostaa halvalla vanhan hevosen, pitää sitä vain yhden talven yli ja ottaa eläimestä kaiken irti muutamassa kuukaudessa.
”Monet kuormittivat hevosiaan liikaa, hoitivat huonosti, pieksivät hyvävetoisiakin hevosia. Lyömäaseita käytettiin tukkikangeista alkaen”, Mauno Immonen kirjoittaa Savottaperinnettä-kirjassa.
Aina kyse ei ollut julmuudesta, sillä myös laiskuus ja välinpitämättömyys aiheuttivat hevoselle kärsimystä. Rehun ja veden annettiin ehkä jäätyä tai hevosen nahan hiertyä rikki, kun yöksi ei otettu valjaita pois tai käytettiin vääränkokoisia länkiä.
”Joskus hevosesta tuli sijaiskärsijä, kun miehellä oli hermot kireällä”, Hanna Snellman uskoo.
Kaikkia hevosia ei myöskään ollut helppo käsitellä. Jätkämuisteluksissa kerrotaan esimerkiksi ylämäkeen seisahtuneesta hevosesta, jonka vatsan alle sytyteltiin lopulta vauhdittajaksi nuotio.
”Eikös tuo hevosen piru siirtynyt vain sen verran eteenpäin, että sen tukkikuorma tuli sen nuotion päälle. Meille tuli kiire sen kuorman kanssa, että saadaan se pois siitä, ennen kuin reet olisivat palaneet.”
Talvipäivä ei ehtinyt valjeta, kun mies ja hevonen, sankaripariksi sanottu, läksi matkaan. Myrskylyhty ehkä antoi valoa, ja kulkuset kilkattivat muille merkkiä, että täältä tullaan.
”Työtä tehtiin pimeästä pimeään. Säätä muisteluksissa ei juuri kommentoida. Pakkanen, tuisku ja räntä kuuluivat asiaan”, Snellman kertoo.
Kansatieteilijä Sakari Pälsi totesi 1920-luvun tutkimusmatkalla Lapissa, että joulun jälkeen lumi kääntyi tukkimiehen auttajasta vastustajaksi. Tosin vasta 120-senttisestä kinoksesta tuli hyväksytty työeste. Siihen saakka tarvittiin ”paljon puhdasta voimaa ja sisua panemaan sitä liikkeelle. [– –] Myöskin on hikoiltu runsaasti sekä kirottu vahvasti.”
Vanhimmissa valokuvissa tukkikuormat ovat vielä pieniä. Lastit moninkertaistuivat, kun suomenhevosesta jalostettiin entistä vahvempi ja kun 1900-luvun alkuvuosikymmenillä ryhdyttiin aukaisemaan ja jäädyttämään tukki- eli varsiteitä. Niihin höylättiin urat tukkireen jalaksille.
”Yhden ja kahden tukin kuormat kasvoivat korkeiksi, köysillä sidotuiksi 30–40 tukin kuormiksi”, Snellman kertoo. Sakari Pälsi raportoi 1920-luvulla, että jääteillä lipuvat vaivatta suurimmatkin kymmenen ja kahdentoista tuhannen kilon kuormat. Myöhemmin ammattijulkaisuissa esiteltiin kuvaa huippukuormasta, jonka painoksi arveltiin juuri 12 tonnia.
”Mahtoiko sekään olla Suomen ennätys?” kysyvät Esko Pakkanen ja Matti Leikola historiateoksessaan.
Ennen kuin hevonen pääsi kuormansa kanssa varsitielle, sen oli kerättävä puut palstalta lumen keskeltä. Viisas kuski ajoi ensin pieniä eriä, jolloin hankeen painui ura eikä hevonen rasittunut liikaa.
Matkat varsitietä pitkin lanssiin eli varastoalueelle yritettiin pitää kohtuullisina, jotta hevonen ehtisi lyhyen talvipäivän aikana ajaa useita kuormia. Kymmenenkään kilometriä ei silti ollut tavatonta, kertoo J.E. Arnkil teoksessa Metsätyön murrosvuodet.
Ahneet tai kokemattomat ajurit eivät aina ymmärtäneet, että hevosen jaksamisella on rajansa. Hevonen on kuin urheilija, kuvaa Pentti Pienimäki kirjassa Hevosia hyviä, rahoja kuin jyviä. Vahvakaan vetäjä ei tule kuntoon heti ensimmäisenä talvena, vaan se pitää totuttaa työhön vähitellen.
”Moni joutui jättämään savotan kesken, kun hevonen ei kestänyt kevääseen asti. Isä puhui, että ne ajoi hevosensa längille tai luille.”
Joskus hevonen joutui koville turhan päiten, kun ajajat ryhtyivät kilparalliin suurimmasta kuormasta. Kisaintoa riitti varsinkin parhaiden hevosten omistajilla.

Ylä- ja alamäissä punnittiin hevosen ja kuskin osaaminen ja onni.
”Kun tuli tiukka ylämäki, niin Liinu asettui vetäessään aina vaan matalammaksi, mitä kovemmin joutui vetämään ja näytti niinkuin vatsanalus olisi ollut jalkoja täynnä”, eräs hevosmies kuvailee Osmo Vaaran savottakirjasessa.
Myötätuntoinen ajomies hyppäsi jyrkässä paikassa pois kuorman päältä ja käveli hevosen perässä. Ehkä vähän pukkasikin kuormaa takaa.
Alamäessä ajaja toivoi, että hevosen mäkivyöt ja reen jalaksiin kiedotut jarruköydet eli vaulut toimisivat. Hevosen avuksi saatettiin tarvita ”tieinsinööri”, joka lapioi mäkeen hidasteeksi multaa, tuhkaa, havuja, olkia tai muurahaispesiä.
Haavereita sattui kaikesta varautumisesta huolimatta. Eräs hevonen ei pystynyt liukkaalla kelillä pysäyttämään kuormaa mäen päällä, jotta vaulut olisi laitettu paikoilleen. Kyyti alas oli kova.
”Hevosmiehellä risteili tuhannet ajatukset päässä, mutta päällimmäisenä oli, että saisi pysymään hevosen pystyssä, ettei se sortuisi kuorman eteen ja alle, jossa sen kuolema ja loukkaantuminen oli varma. Itseään hän ei joutanut ajattelemaan ollenkaan”, Uuno Ylitalo muistelee kirjassa Metsää, puuta ja kovaa työtä.
Sillä kertaa kävi onnellisesti.
Illalla kämpän pihaan kurvasivat viimeisinä ajomiehet, hevosilla karva märkänä, miehillä parta huurteessa. Osa kuskeista jaksoi heti hangata hevosensa kuivaksi oljella tai rievuilla, osa tyytyi heittämään työparinsa selkään loimen.
”Ennen nukkumaanmenoa hevosmiehet kävivät vielä huoltamassa hevosensa”, Puttonen kertoo muistelmissaan.
Yön tunteina nelijalkainen kumppani saattoi askeltaa ajomiehen uniin, vaikka savotasta olisi kulunut jo kauan tai yhteinen taival olisi katkennut.
”Kun aika tuli, isän päätös oli, että Leima sai päättää elämänsä kotitallissa ja se haudattiin kuoppaan kotipellolle”, Sirkka Velling muistelee.
Parin vuoden päästä juuri siihen kohtaan kasvoi keto-orvokkeja.

J.E. Arnkil: Metsätyövoiman määrä ja rakenne vuosina 1940–1990. Teoksessa Metsätyön murrosvuodet (Metsämuistelo-projekti 1992)
Timo Holtari, Pekka Laaksonen ja Urpo Vento (toim.): Jätkät sen kun porskuttaa
(Weilin +Göös 1970)
Mauno O. Immonen: Savottaperinnettä
(Kopijyvä Oy 2013)
Mikko Kumpulainen: Suomenhevonen sotien jälkeen: jälleenrakennuksen aika. Teoksessa Suomenhevonen (Suomen Hippos ry 2007)
Erkki Laitinen: Metsätyöntekijät. Teoksessa Ihminen ja metsä 2 (Metsäkustannus 2012)
Jaakko Luoma: Hevosia työnsä äärellä. Teoksessa hevosia hyviä, rahoja kuin jyviä (Keski-Suomen Hevosjalostusliitto ry 2012)
Esko Pakkanen ja Matti Leikola: Hevonen metsässä. Teoksessa Metsää, puuta ja kovaa työtä (Metsäkustannus 2010)
Unto Palokas: Jätkän elämää (Pohjois-Karjalan metsätyömieskodin kannatusyhdistys ry 1995)
Frans Eemil Puttonen: Hävinneitä ja muuttuneita savotan muotoja (Savon Sanomain Kirjapaino 1980)
Sakari Pälsi: Tukkimetsistä ja uittopuroilta (Otava 1923)
Sari Savikko: Suomenhevonen isänmaata rakentamassa ja puolustamassa (Amanita 2017)
Hanna Snellman: Tukkilaisen tulo ja lähtö (Pohjoinen 1996)
Martti Tyrkkö: Savottapappina Pohjolassa (WSOY 1942)
Osmo Vaara: Tukkilaiskauden savotat Korpilahden Vespuolella (1997)
Veikko Vuontisjärvi ja Sulo Raiskio (toim.): Osaran aukeat (Outamaan Ukkoherrat ry 2012)
Artikkeli on julkaistu Aarteessa 2/2023.
Miltä metsäsi näyttää euroissa? Katso puun hinta alueittain ja hintojen kehitys koko Suomessa.
