Ilman jälkien kertomaa emme tietäisi paljoakaan siitä, mitä pihassamme tapahtuu, kirjoittaa luontokuvaaja Heikki Willamo

Pakkasta on reilut kymmenen astetta, ja illalla satanut lumi peittää kauniisti pihaa. Kiirehdin aamun hämärässä viemään linnuille ruokaa: lisää auringonkukkaa automaatteihin, samaa tavaraa kovaksi poljetulle lumelle mustarastaita varten ja kauraa keltasirkuille. Ripustan syreenin oksalle kolmannen rasvamakkaran, jotta lintujen ei tarvitsisi lyhyen päivän aikana odotella kovin kauaa omaa vuoroaan. Rasva maistuu niin tiaisille kuin tikoille, ja poistuessani kuulenkin harmaapäätikan äänen. Se tulee usein ensimmäisenä talviaamun hämärässä.

Ruokintapaikalla näkyy myös nisäkkäiden öisiä jälkiä. Valkohäntä- ja metsäkauriit ovat hamuilleet auringonkukkaa automaateista. Rusakko on syönyt keltasirkuilta jääneet kaurat ja jättänyt tilalle pyöreitä papanoitaan.

Metsähiiret ovat loikkineen puuvajalle kolatun polun poikki. Hiiret asustavat talon alla, josta ne pääsevät lumitunnelissa polulle. Sen penkassa olevasta reiästä alkaa pyrähdys avotaivaan alla, sitten toisesta reiästä vastapäisen penkan suojiin ja esiin vasta lintulaudan alla. Sieltä ne löytävät nälkäänsä kauriiden lumelle karistamia siemeniä.

Polulla olevien jälkien runsaudesta päätellen siemeniä on siirtynyt myös varastoon talon kivijalan uumeniin.

Auringon noustua teen pienen lenkin katsomassa, onko pihassa kulkenut muita yövieraita. Kettu on tullut naapurin suunnasta ja kierrellyt saunan ja piharakennuksen seinustoja hiiriä etsiskellen, mutta jäljistä päätellen se on jatkanut matkaansa tyhjin vatsoin.

Koetan etsiä myös lumikon jälkiä, mutta niitä ei löydy. Vaaksan mittainen pikkupeto näyttäytyi pari viikkoa sitten ja jätti muutamana yönä jälkiään ympäri pihaa. Se nuohosi puuvajan ja entisen kanalan nurkat, tutki lintujen ruokintapaikan mutta ei hoksannut koivun kyljessä olevaa rasvaa. Sitten se katosi, eikä jälkiä ole sen jälkeen näkynyt.

Keskitalven lyhyiden päivien aikana elämme paljolti keinovalojen loisteessa. Kun iltapäivällä alkaa hämärtää, sytytämme valot, ja äkkiä ulkona näyttää pilkkopimeältä. Näin ei tietenkään ole, varsinkaan lumiaikaan, mutta valaistuista huoneista ei ulos näe.

Ilman jälkien kertomaa emme tietäisi paljoakaan siitä, mitä pihassamme vuorokauden pimeämmällä puoliskolla tapahtuu. Kun jokainen lumisade avaa uuden sivun pyyhkimällä vanhan pois, riittää jälkikirjoituksessa lukemista pitkin talvea.

Tänään käsikirjoituksesta vastasivat ruokinta­paikan nisäkäsvieraat sekä kettu. Repo­laisen pääsee näkemäänkin pihassa silloin tällöin, mutta jäljet kertovat sen olevan lähes joka­öinen vieras.

Muutaman muun lajin vierailut tontin rajojen sisäpuolella tiedämme vain jälkien perusteella. Saukot kulkevat säännöllisesti lähteiköltä valtaojaa pitkin järvelle. Ne pistäytyvät usein lähinaapurimme pikkulammella, mutta pienellä mäellä olevalle pihallemme ne ovat eksyneet vain kerran. Viime talvena kahden saukon syvä jälkiura oikaisi niittymme poikki, siitä eläimet olivat laskeneet liukumäkeä pellolle ja loikkineet peräkanaa takaisin ojanvarteen.

Hienoimpiin vieraisiin kuuluu ilves. Vuosia sitten emo tuli pentunsa kanssa postilaatikollemme, kulki pihatietä kappaleen matkaa, jatkoi sitten pitkin tontin rajaa metsikköön, jossa silloin vielä kasvoivat seutukunnan komeimmat kuuset. Myöhemmin olemme kuunnelleet terassilla ison kissan kiimahaukkuja, mutta tuo vierailu oli tietämämme mukaan ainoa kerta, jolloin se on astellut suurilla tassuillaan omalla maallamme. Tai kaksihan niitä silloin oli, emo ja vajaan vuoden ikäinen pentu.

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 1/2023.