Keski-ikäinen pariskunta päätti kokeilla kesäretkiä kotiseudullaan – ”Hävettää, että ihminen asuu vuosia lähellä näin upeita paikkoja ja aina ajaa vain ohi”

Keväällä 2021 alkoi tulla uutisia, että kansaa kokoontuu kansallispuistoihin ruuhkaksi asti. Eivät riitä parkki­tilat, eivät nuotiopaikat, ja korona­virus uhkaa levitä.

Sitten tuli vielä kummaa kipua toiseen polveen.

”Nyt jäävät tämän kesän retket ja vaellukset tekemättä”, kiukuttelin miehelleni.

Harri ehdotti tyyneen tapaansa, että jospa kokeiltaisiin pikkureissuja. Kierrettäisiin niitä kotiseudun luontokohteita, jotka aina oli aiottu katsastaa mutta jotka joka kerta jäivät toiseksi, kun mieli paloi kotoa kauemmas.

Siitä alkoivat yllätykset.

Korvissa kohisee, kun ehdimme muutaman metrin päähän autolta. Puiden välistä pilkottaa Nytkymenjoki, jonka vesi ryöppyää pystysuorana putouksena ennen kuin jatkaa matkaansa kohti Päijännettä.

Jämsän Partalan kyläyhdistyksen opastaulu sanoo, että Juvéninkoskessa on kuuden metrin putous; nettisivusto puhuu seitsemästä metristä. Niin tai näin, mutta korkein Keski-Suomen putouksista se ilmeisesti on. Ja komein joen monista koskista, jotka aikoinaan pyörittivät myllyjä, sahoja, suksipajoja ja huopaverstaita.

Maasto kosken ympärillä on jyrkkää, mutta tarkkaan astellen pääsen laskeutumaan putouksen alajuoksulle, josta sen näkee parhaimmillaan. On vedessä voimaa!

”Hiukan hävettää”, tunnustan miehelle. Että ihminen voi asua vuosia parinkymmenen kilometrin päässä näin upeasta paikasta ja aina ajaa vain ohi.

Päätämme, että seuraavan kerran tullaan tänne keväällä, jolloin vettä putouksessa on eniten.

Heti ensimmäinen kohde yllätti, kun Keski-Suomen korkein putous löytyikin kotikunnasta. Kuva: Tuija Manneri

Repusta löytyvät eväät, tietenkin. Se tekee retkestä retken.

Vinkin taukopaikaksi antaa netissä kunnan matkailusivusto, jolta löytyy nykyään ilahduttavan paljon luontokohteita. Esimerkiksi Ruuhivuori ja Rotkojärvi, jotka sijaitsevat 15 kilometrin päässä Juvéninkoskelta.

Hiekkatien varrelta lähtee vuorelle merkitsemätön mutta selvä polku. Noin puolen kilometrin päässä metsä muuttuu luonnonsuojelualueeksi, ja polku päättyy hurjan kallionjyrkänteen reunalle.

Alas kurkistaessa alkaa melkein huimata. Kaukana näkyy kapea ja pitkä järvisoiro, tummana entisen jäätikköjoen uomassa. Puut peittävät näköalaa, joten tänne kannattaisi tulla lehdettömään aikaan.

Mutta tänäänkin on ihan hyvä päivä. Muita ihmisiä ei näy, ei kuulu. Vain mehiläinen pörisee vaimeasti varvikon vaatimattomissa kukissa. Tuntuu kuin söisimme voileipiämme jossain erämaassa. Kauas oli näin lyhyt matka.

”Minkä paikan se eräopas sinulle neuvoikaan?” mies kysyy yhtenä loma-aamuna. Kaunis ilma houkuttelee luontoon, ja lähiretkille voi helposti valita parhaat säät.

”Sekö, missä on nuotiopaikka luolassa?” varmistan, kun muistan taannoisen työpuhelun Ähtäriin Kati Granrothille. Hän vinkkasi, että naapurikunnassamme Ori­vedellä on jokin hieno reitti.

”Iso-Vuorijärvi”, löydän kohteen Retkipaikka.fi-sivustolta, jota Katikin suositteli.

Ajomatkaa kertyy 50 kilometriä, ja periltä löytyy kaikki, mitä sivuston kirjoitukset lupasivat. Merkitty, reilun neljän kilometrin rengasreitti kiertää kauniita kallio-, järvi- ja suomaisemia välillä aivan vesirajassa. Pitkospuut on vasta uusittu, riippukallion alla sijaitsee luola, ja jos polveni soisi, kierrosta voisi jatkaa vielä kuudella lisäkilometreillä.

Nuotiopaikoille ei tarvitse jonottaa. Tänäänkään emme kohtaa ketään.

”Kohde on pieni ja vähemmän tunnettu, ja on arkipäivä”, mietimme selitystä ihanalle rauhalle, joka karkottaa pettymystä kesän vaellusvajeesta.

Pitkospuut ja opasteet on juuri uusittu Iso-Vuori­järven reitillä Orivedellä. Kuva: Tuija Manneri

Kotimatkalla pysähdymme toiseen naapurikuntaan Juupajoen keskustaan. Sieltä löytyy jotakin, mitä ei kuntakeskustalta heti osaisi odottaa, nimittäin raviinilehto luonnonsuojelualueella.

Kolmesta luontopolusta valitsemme pisimmän, kahden kilometrin reitin. Pitkät portaat laskeutuvat alas rotkolaaksoon, jonka pohjalla joki virtailee, välillä hitaammin ja välillä nopeammin. Toisen seurueen ääniä kuuluu vaimeina jostain kauempaa.

Jyhkeiden kuusten keskellä päivänpaiste muuttuu vehreäksi hämäräksi, jonne paikalliset talkoolaiset ovat luoneet satumaailman sammalpeikkoineen ja -eläimineen.

Myyttiset olennot viehättävät varmasti lapsikävijöitä mutta yhtä lailla viisikymppisen silmää. Aikuisille lienee kirjoitettu jokirannan kyltti, jossa lukee ”Huolien huuhtomispaikka”. Kiitos kyllä – näinä aikoina juuri sitä tarvitaan!

Jotain puhdistustaikoja joen hiljainen solina taitaa tehdä. Jaloissa painaa, mutta mieli kevenee.

”Haluatko nähdä vielä yhden rotkon? Sellaisen, jonka nimi on Synnin­lukko ja jonka maanomistajat rauhoittivat luonnonsuojelu­alueeksi jo 1960-luvulla”, mainostan miehelle, kun kesä kääntyy lopuilleen. Asumme selvästi rotkoseudulla, uusi havainto kotikulmista sekin.

Ajomatkaa kertyy parikymmentä kilometriä. Parkkipaikalta kävelemme metsätietä pitkin polulle, joka vie rotkon pohjalle.

Kädet hakeutuvat kuin itsestään sivelemään kallioseinämien verkkomaisia kohoumia, joita valumavedet ovat kiveen kuluttaneet. Samalla aivot yrittävät hahmottaa opastaulun tietoa, että kallioperä on 1 800 miljoonaa vuotta vanhaa.

Tummien lohkareiden keskellä ajattelen, miten paikalliset pakenivat rotkoon venäläistä vainoojaa 1700-luvun isonvihan aikaan. Rotkon nimi ei silti viittaa viholaisten pahuuksiin, vaan ilmeisesti Synninlukko on alun perin ollut Synnyinlukko.

Joku ehkä synnytti rotkossa pakomatkallaan. Lukko taas tarkoittaa hämäläismurteella yksinkertaisesti rotkoa, joka jämsäläisittäin olisi rotti.

Viluttaa. Ehkä ajatus entisaikaisen synnyttäjän kohtalosta tuo kylmänväreet. Tai kallioista huokuva kylmyys.

Aika ja valuma­vedet tekevät kallio­seinämiin taidetta. Kuva: Tuija Manneri

Aurinko ja lämpö löytyvät vajaan kymmenen kilometrin päästä Rasuanniemen luonnonsuojelualueelta Jämsänkosken Kankarisveden rannalta.

”Osuipa hieno kohde kesän viimeiseen retkeen”, ihastelemme miehen kanssa, kun kierrämme jääkauden muodostamaa harjuniemeä. Polku vie toistasataavuotiaiden kilpikaarnamäntyjen keskelle, välillä aurinkoisiin hiekkapoukamiin tai kivikautiselle asuinpaikalle.

Kadehdimme pientä veljesparia, joka pulikoi hienohiekkaisella rannalla. Itse tyydymme kahlailemaan, koska emme älynneet ajatella, että vesi olisi vielä uimalämpöistä.

”Parasta olisi lisätä uikkarit ja pikkupyyhe retkien vakiovarustelistalle”, suunnittelemme samalla kun odotamme vuoroa rannan nuotiopaikalle.

Jonotus jää lyhyeksi, sillä meidän lisäksemme hiekkarannalla on vain uimaripoikien perhe. Pian hekin lähtevät, ja poukama jää meille.

Yhdellä nuotiopaikalla piti hetki jonottaa, mutta odotuksen jälkeen ruoka maistui sitäkin paremmalta. Kuva: Tuija Manneri

Mies asettelee hiillokselle folionyytit, joiden sisällä on perunaa ja sulatejuustoa. Grillitikuissa kypsyy makkaran-, tomaatin- ja paprikanpaloja ja nuotion reunakivillä lapsuuden partioretkien suosikki suklaabanaani.

”Lähiretkiä on helppo muonittaa”, mietin viivästyneellä lounaalla. ”Äkkilähdön evääksi löytyy kaapista aina jotain, eikä ole säilymis- tai kantamisongelmia.”

Päädymme tekemään yhteenvetoa kesän retkistä. Nuotio­savun tuoksuisena ja vatsa kylläisenä on helppo olla tyytyväinen. Patikointikilometrejä ei kertynyt paljon eikä telttaöitä yhtään, mutta silti koettiin hienoja luontoelämyksiä ja yhteisiä hetkiä puolison kanssa.

”Lähistöltä löytyisi muuten vielä yksi rotko, Vororotti”, naurahdan puolisolle, kun paluumatkalla lähestymme koti­kylän risteystä.

Se saa kuulemma jäädä ensi kesään.

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 6/2022.