Puolentoista hehtaarin kokoisessa Kynnepään lehdossa elää monilajinen lehtipuiden kirjo

On varhainen toukokuun lopun aamu. Luonto on saanut kauan kaipaamansa öisen sateen, ja raikastuneessa ilmassa on edelleen aavistus tihkua. Astun korkean lehtikaton alle lehtoon, jonka täyttää tuomenkukkien tuoksu.

Suurten puiden seasta kaikuvat satakielen huilut, näppäilysarjat ja rätinät. Taustana on mustapää- ja lehtokertun katkeamaton lavertelu. Kaksi kirjosieppokoirasta laulaa kilpaa reviiriensä rajoja ratkoen, sirittäjän sirinä kuuluu korkealta puiden latvoista.

Olen Kynnepään pienessä jalopuulehdossa, joka sijaitsee Lohjansaaren koilliskulmassa. Kynnepää on kynäjalavan vanha nimi, ehkä paikallista murretta. Nimi sopii myös pienelle suojelualueelle, jonka reunassa komeat kynäjalavat ottavat kulkijan vastaan.

Mittailen suuria puita, joista paksuimpien ympärysmitta on pitkälti kolmatta metriä.

Käpytikkakoiras pesäkolollaan, joka on koverrettu poikkeuksellisesti tuomeen. Kuva: Heikki Willamo

Noin kilometrin päässä on Luonnonperintösäätiön toinen, Haviseva-niminen suojelualue. Sielläkin on rehevää lehtoa mutta myös 150 metriä järvenrantaa komeine tervaleppäluhtineen. Nämä kaksi lehtoa ovat osa hienoa, lähes parinkymmenen rauhoitusalueen kokonaisuutta, jonka kruununa on Karkalin luonnonpuisto puolen peninkulman päässä.

Nämä alueet suojelevat todellisia monimuotoisuuden keitaita, sillä missään muualla Suomessa ei elämä rehota niin rikkaana kuin jalopuiden keskellä hemiboreaalisen vyöhykkeen lehdoissa. Lehtipuiden kirjo luo niiden elinympäristöjen runsauden ja tuottaa rikasta kariketta multavaan maahan. Lohjanjärven ympäristössä lisänä on vielä kalkkipitoinen maaperä.

Kynnepäähän kuuluvan niityn reunassa erotan paikan, jossa on seisonut pieni torppa. Kuusikko on vallannut vanhan pihapiirin, mutta ränsistynyt omenapuu sekä siellä täällä kasvava keltamo paljastavat asutuksen ehkä pitkätkin juuret.

Syvemmällä lehdossa puun kylkeen syöpynyt piikkilangan pätkä kertoo menneiden vuosien laidunnuksesta.

Puolentoista hehtaarin kokoisesta Kynne­pään lehdosta löytyy monilajinen lehtipuiden kirjo. Suurten jalavien lisäksi myös pari tammea on kasvanut todella komeisiin mittoihin. Sorjat saarnet kurottavat latvustojaan kohti taivasta. On komeita vaahteroita, puun mittoihin kasvaneita tuomia, pihlajia ja pähkinäpensaita. Tutumpia lehtipuita edustavat koivut, haavat ja harmaalepät. Lahopuuta, pökkelöitä ja koloja riittää niitä tarvitseville.

Komeat kynä­jalavat vääntyneine runkoineen ovat Kynnepään lehdon hienointa antia. Kuva: Heikki Willamo

Puiden alla kasvaa taikinamarjaa, lehtokuusamaa, tuomipöheikköä ja herukkaa, kaikki iloisessa sekamelskassa muodostaen paikoin lähes läpitunkemattomia tiheiköitä. Ne varjostavat maan pintaa niin, että se on paikoin paljas, vain lehtikarikkeen peittämä. Toisissa kohdissa kasvaa kieloa ja mustakonnan­marjaa.

Jyhkeitä jalavia katsellessani voin kuvitella aikahypyn kauas menneisyyteen. 9 000–5 500 vuotta sitten Pohjois-Euroopassa vallitsi atlanttinen lämpökausi, joka oli lämpimimmillään jakson viimeiset puolitoista tuhatta vuotta. Silloin keskilämpötila oli jopa kolme astetta nykyistä korkeampi ja jaloja lehtipuita esiintyi paljon nykyistä runsaammin.

Kynäjalava oli valtapuuna tuoreilla mailla. Pähkinäpensas oli erittäin yleinen. Myös tammi, vaahtera ja saarni olivat silloisten sekametsiemme peruspuita. Tämän pitkän jakson aikana myös niiden lukuisat seuralaislajit levisivät maahamme, ja isäntäpuiden vähenemisestä huolimatta monet niistä ovat selviytyneet näihin päiviin saakka.

Runsaat viisi vuosituhatta sitten kaakosta saapui kuusi, joka alkoi valloituksensa Suomen metsissä. Ilmaston viileneminen edisti kuusen voittokulkua, se valtasi reheviä maita ja ajoi jaloja lehtipuita ahtaalle. Maatalouden rantautumisen jälkeen jalopuiden ahdinko syveni. Koko maanviljelyn viiden vuosituhannen ajan juuri multavia lehtoja on poltettu kaskeksi ja raivattu pelloiksi. Ensin hitaasti, vähitellen yhä tehokkaammin.

Jalopuiden haluttavuus rakennus- ja tarvepuina kiihdytti entisestään niiden häviämistä. Entisestä lehtorunsaudesta on jäljellä vain murto-osa, mutta lehtojen rippeissä elää lähes 50 prosenttia uhanalaisista metsälajeistamme. Osalle uhanalaisista lajeista riittää merkittävä lehtipuiden osuus, mutta osa niistä on riippuvaisia nimenomaan jalopuulehdoista.

Mustarastas on rakentanut pesänsä yhteen kasvaneiden saarnien keskelle. Kuva: Heikki Willamo

Kiertelen koko aamun vanhojen puiden alla ihastellen niiden jykeviä muotoja.

Lehdossa eletään kiihkeää aikaa. Osa linnuista ruokkii jo poikasiaan, toiset hautovat muniaan, myöhäisimmät ovat vasta tulleet ja asettuneet reviireilleen.

Hämähäkit kutovat verkkojaan sääskien ja muiden hyönteisten päänmenoksi. Suuret maakiitäjät rapistelevat paksun karikkeen seassa. Siellä täällä näkyy mäyrän tonkimia pieniä kuoppia. Ympärilläni on valtavasti elämää – pientä ja suurempaa, valtaosin minulle näkymätöntä.

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 5/2023.