Helmipöllön elämä kietoutuu myyrien ympärille – myyräkannan romahdus tietää helmipöllölle nälkätalvea

Helmipöllö on pieni, noin kaksikymmentäviisisenttinen lintu, jonka leveät, pyöreäpäiset siivet saavat sen näyttämään lennossa kokoaan suuremmalta. Sen vaalea vatsa on ruskeatäpläinen, ruskea selkä puolestaan vaaleiden helmitäplien kirjavoima – siitä pöllön nimi.

Aiemmin käytetty nimi tarhapöllö viitannee lajin tapaan ilmestyä syysvaelluksillaan karjasuojien liepeille hiirijahtiin, jolloin se voi päivänvalolla istua oksallaan täysin ihmisestä piittaamattomana. Tuollainen kohtaaminen onkin niitä harvoja tilanteita, joissa helmipöllöä pääsee katselemaan. Se on tiukka yölintu, joka lähtee liikkeelle vasta hämärän laskeuduttua metsään.

Puputtava soidinääni sen sijaan on monelle tuttu, joskin sitä luultiin ennen jäniksen aikaansaamaksi. Koiras aloittaa laulunsa jo varhain kevättalvella. Pitkät pu-pu-pu-pu-sarjat voivat kestää kymmeniä sekunteja ja jatkua läpi yön. Naaraan ilmestyttyä paikalle laulu on tehnyt tehtävänsä ja loppuu kuin veitsellä leikaten.

Suklaanruskeat poikaset jättävät pesäkolon vähän ennen lentokykyisiksi tuloaan. Ne kiipeävät sopiville oksille ja alkavat illan tullen kerjätä ruokaa vaimeilla sähähdyssarjoilla. Kuva: Heikki Willamo

Helmipöllön elämä kietoutuu tiukasti myyrien ympärille. Niin linnun esiintyminen kuin lisääntyminen kulkevat myyräsyklien mukaan. Tämä tarkoittaa myyräkantojen rytmistä vaihtelua muutaman vuoden sykleissä, jotka etelässä ovat lyhyempiä kuin pohjoisempana.

Runsas myyrävuosi tietää pöllöille ravinnon yltäkylläisyyttä. Ne ilmestyvät paikalle sankoin joukoin, jolloin tiheys saattaa nousta monikymmenkertaiseksi huonoihin ravintovuosiin verrattuna. Kun myyräkannat sitten romahtavat, pöllöille koittaa nälkätalvi ja ne lähtevät vaellukselle. Pahin on tilanne, jossa romahdus tapahtuu kesken pesinnän.

Helmipöllöjen maailmassa vain vanhat koiraat ovat paikkalintuja. Ne sinnittelevät huonojen vuosien yli kerran valituilla reviireillään pesäkoloa puolustaen. Naaraat ja nuoret ovat liikkuvia ja saattavat tehdä jopa tuhannen kilometrin vaelluksia. Monien muiden petolintujen tapaan helmipöllö kykenee näkemään myyrien ulosteista heijastuvan ultraviolettivalon, joten ravintotilanteen arviointi sujuu pelkällä ylilennolla.

Myyrien määrä vaikuttaa munamääriin ja pesinnän aloitukseen. Oikein hyvässä ravintotilanteessa naaras saattaa munia jopa kymmenen munaa, kun määrä keskinkertaisena vuotena jää kolmeen tai neljään. Myyräkadon sattuessa koiraat saavat puputtaa tyhjään metsään. Naaraita ei ole lähimaillakaan eikä pesintöjä tapahdu.

Ravintotilanne vaikuttaa myös pesinnän ajoitukseen. Mitä enemmän myyriä, sen aikaisempi muninta.

Muninta alkaa varhaisimmillaan jo maaliskuussa mutta saattaa venyä aina toukokuulle asti. Vaikka tiukka myyräspesialisti onkin, helmipöllö kykenee saalistamaan myös pikkulintuja ja saattaa romahduksen sattuessa saada niiden turvin ainakin osan poikasista siivilleen. Olen aikoinaan tarkastanut pönttöjä, joissa poikasia on ruokittu lähes yksinomaan linnuilla.

Helmipöllön luontainen pesäpaikka on palokärjen tekemä kolo, mutta nykyisin monet pesyeet haudotaan pöllöille varta vasten metsään viedyissä pöntöissä. Niitä on maastossa tuhansittain, ja lisäksi tulevat vielä rantojen telkänpöntöt, jotka pieni pöllö saattaa kelpuuttaa asunnokseen.

Pönttöjen runsaus lienee merkittävä syy siihen, että vanhojen metsien rajusta vähenemisestä huolimatta helmipöllö on edelleen yleisin pöllömme ainakin hyvinä myyrävuosina.

Lounais-Suomessa tilanne on toinen, pesiviä helmipöllöjä ei ole. Muistan hienoja myyräkeväitä, jolloin öinen puputus kaikui läntisen Uudenmaan metsissä. Parhaimmillaan kuulin korkealle mäelle kolme eri suunnissa laulavaa koirasta. 1980- ja 1990-luvun taiteessa tapahtui jotain ja sympaattinen pöllö katosi kuin maan nielemänä. Yksittäisen koiraan saattoi aluksi vielä kuulla, mutta pönttöjä ja luonnonkoloja tarkastaessa pettymys seurasi toistaan.

Selitys saattaa liittyä noille vuosille ajoittuneisiin useisiin lämpimiin talviin. Lunta ei ollut ja vesisateet vuorottelivat pikkupakkasten kanssa. Myyrille tuollainen on myrkkyä ja syklit katosivat vuosikymmeneksi, pöllöjen kannalta huonot vuodet seurasivat toistaan. Paikoillaan sinnittelevät koiraslinnut kuolivat lopulta pois eikä uutta kantaa ole sen jälkeen syntynyt.

Syytä voi etsiä myös metsien pirstaloitumisesta, joka on Lounais-Suomessa erittäin voimakasta. Helmipöllö on vanhojen metsien lintu, joka pitää yhtenäisestä metsäpeitteestä ja viihtyy korpimetsien kätköissä. Vanha ja tiheä puusto antaa sille suojan suurempia petolintuja vastaan, eikä näätäkään löydä pesiä yhtä helposti umpimetsästä kuin hakkuuaukon haavasta tai pellonreunaan ripustetusta pöntöstä.

Näätä mahtuu palokärjen koloon ja verottaa jonkin verran helmipöllöjen munia ja poikasia. Tämän takia hautova emo kapsahtaa kolonsuulle pienimmästäkin raapaisusta; kysymyksessä voi olla näädän kynsien rapina. Silloin on ehdittävä pakoon, sillä aikuisenkaan pöllön ei kannata jäädä mittelemään voimiaan näädän kanssa.

Muiden palokärjen koloja havittelevien suhteen helmipöllö on vahvoilla. Olen kerran seurannut, miten telkkä yritti kerran toisensa jälkeen tunkea pöllön asuttamaan pönttöön. Se räpiköi suuaukon edessä, mutta kololla istuva pöllö torjui yritykset sähähdellen nokka ammollaan.

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 5/2019.

• Kaikkien petolintujen tapaan helmipöllöparilla on selkeä työjako. Naaras hoitaa haudonnan ja pienten poikasten lämmittämisen, koiraan kontolla on perheen ruokahuolto.
• Pöllöt aloittavat haudonnan heti ensimmäisestä munasta, joten suuressa pesyeessä vanhimman ja nuorimman poikasen ikäero voi olla viikon.
• Jos ravintotilanne huononee, vanhimmat poikaset rohmuavat kaiken ruuan, pienimmät menehtyvät ja tulevat lopulta syödyiksi. Näin ainakin osalla poikasista on mahdollisuus selviytyä.