”Kyllä sitä yhdelläkin silmällä pärjää”, lohdutti appiukko nuorta Erkkiä metsässä sattuneen tapaturman jälkeen

Elämäni kulkua on ohjannut kohdalleni osunut tapaturma vuoden 1954 alussa, kun olin 23-vuotias.

Maataloustyötä olin tehnyt pikkupojasta alkaen, myös metsätyötä omien kykyjeni ja taitojeni turvin, itse opetellen. Siihen aikaan metsätyöt tehtiin justeerilla, pokasahalla ja kirveellä. Kuorittavissa puissa tarvittiin vielä petkele sekä täyspuhtaaksi kuorittaessa kuorimaveitsi. Kaatotyössä tarvittiin työpari kaadettaessa justeerilla suuria tukkipuita. Katkomerkit runkoihin laittoi ostajan mittamies. Hän veisti puunrungon sivuun laikun, jonka metsuri merkkasi katkoessa tukin päähän metrimittoina tukkiliitua käyttäen.

Minun parinani oli silloin naapurin poika, ihan lähikaveri. Oli tammikuun kova pakkas­aamu, kun aloimme työt kaatamalla isoja, runsasoksaisia pellonlaitapuita. Työn teettäjä oli puutavaran ostaja, Rosenlew-yhtiö. Siirryimme puiden karsintaan, kumpikin hakkasi oksia poikki kirveellä. Pakkasen takia puu oli kovaa, ja oksan juuresta silmääni roiskahti puunsiru. Tunsin, ettei se ollut pieni roska. Näytin sitä kaverille. Hän näki silmässä haavan, josta valui vettä poskea myöten alas.

Nyt ei auttanut muu kuin lähteä kiireesti kotiin. Olimme suksilla matkassa. Onneksi matka ei ollut pitkä, olimme tässä kotini lähi­tuntumassa naapurin metsässä. Todettiin, että nyt on päästävä kiireesti lääkäriin. Meillä ei ollut kotona puhelinta, lähin puhelin oli naapurissa puolentoista kilometrin päässä. Mutta maitoauto oli toivonkipinä. Se oli tulossa aivan kohta maitolaiturille, siihen oli ehdittävä. Peseydyin pikaisesti ja vaihdoin vaatteet. Maito­auton kyydissä pääsin Forssaan.

Kauppalan lääkäri Juholalla oli vastaanotto. Hän antoi tarvittavan ensiavun ja laittoi sideharson pääni ympärille. Hän totesi silmän olevan pahasti vaurioitunut ja sanoi antavansa minulle lähetteen Helsingin Silmäklinikalle Huopalahteen. Epäilin, osaanko mennä sinne. Lääkäri sanoi, että linja-auto ajaa siitä ohi, kuski jättää minut oikealle pysäkille ja kyllä siitä jo opastavat perille.

Matka oli erittäin vaikea siinä olotilassa. Autossa oli paljon matkustajia. Jännitystä lisäsi outo kaupunkiympäristö. Perille pääsin. Jouduin heti leikkauspöydälle, jossa silmä leikattiin ja haava ommeltiin tikeillä kiinni. Pitkän ajan kuluttua minut siirrettiin yksinäiseen huoneeseen molemmat silmät siteellä peitettynä noin viikon ajaksi. Se oli suuri muutos normaaliin, tapahtumarikkaaseen elämääni, eikä ollut tietoa tulevasta, mitä oli edessä.

Siellä olivat kuitenkin ammatti-ihmiset asialla tehden jokapäiväistä työtään ja yrittäen parhaansa mukaan huolehtia myös potilaitten jaksamisesta. Muistan jonkun hoitajista käyneen lukemassa minulle päivän lehtiä viihdykkeeksi. Hän kysyi, mistä olen kiinnostunut, mihin en paljon osannut toivomuksia esittää, kyseessä kun olivat vieraan paikkakunnan lehdet. Itseäni kiinnosti lähinnä oma tulevaisuus sekä vasta alkanut elämäntoiveiden tavoittelu tositarkoituksella. Oli juuri tehty valinta elämäntoverista.

Silmäklinikalta hoitaja soitti morsiameni kotiin tapahtuneesta ja tilanteesta. Morsiameni sisko oli silloin opiskelemassa Helsingin Diakonissalaitoksella ja sattumalta juuri kotonaan käymässä Somerolla. Sisarukset lähtivät yhdessä tulemaan Helsinkiin siskon asunnolle. He kävivät aluksi molemmat yhdessä minua päivittäin katsomassa, myöhemmin sisko yksinään. Käynnit olivat minulle isona valopilkkuna ja suurena tukena tuntemattomassa tilanteessa, jossa kaveria ei jätetty yksin.

Oltiin jo lähestymässä kevättä, kun pääsin kotioloihin toipumaan. Muistan tulevan appeni sanoneen lohdutukseksi jossain tilanteessa, että kyllä sitä yhdelläkin silmällä pärjää, kun siihen tottuu. Näinhän siinä on käynytkin. Tulevaisuutta pohdittiin aina välissä. Meidän häitä vietettiin 19.6.1954 morsiamen kotona kauniissa säässä.

Erkki Ojansuu, Forssa

Kirjoitus on julkaistu Aarteessa 11/2022.