Aarteen lukija muistelee lapsuutensa metsäseikkailuja: ”Ei silloin ollut kompassia eikä navigaattoreita”

Kun palaan kotvan ajassa taaksepäin, oli metsä maaseudulle kuin elämän lähde. Tämä lähde oli aamusta iltaan niin ihmisten kuin eläintenkin jokapäiväisessä käytössä. Jopa maaseudun asuttaminenkin riippui metsän antimista.

Männiköstä saatiin kaikkiin rakennuksiin rakennuspuut sekä huoneiden lämmitykseen kuivat honkakelot. Myös metsänriistaa käytettiin lähes jokapäiväiseen ruokapöytään. Astiat lusikoita myöten olivat puusta tehtyjä. Savottakulttuuri toi sitten suuren muutoksen tähän maaseudun asutukseen.

Karjan laiduntaminen luonnonmetsissä oli ennen aivan yleistä. Karja löysättiin heti aamulypsyn jälkeen irtaalleen sinne metsän siimekseen, missä se oli tottunut etsimään ravintonsa. Iltaan mennessä lehmät saapuivat sitten kellokkaan johdolla takaisin iltalypsyyn.

Lampaat ja toukotöiden jälkeen myös hevoset laitettiin peräti koko kesäksi näille samoille laitumille. Keskikesällä hevoset noudettiin heinänkorjuuseen ja sen jälkeen vietiin taas takaisin laumaan, johon saattoi kuulua jopa kymmeniä hevosia.

Minulle pikkupojalle tuo luonnonlaidun­aika painui tarkasti mieleen. Pitihän lähes aina olla kaikessa mukana. Oltiin opastamassa hevosia ja lampaita sinne metsän kätköihin ja sieltä aikanaan niitä taas etsimässä. Joskus sieniaikaan lehmät saattoivat myöhästellä ja jäädä jopa metsään yökuntiin.

Meille pojille löytyi tästä metsäseikkailusta aina jotain jännittävää. Varsinkin hevosten hakumatkoilla, kun paluumatkalla saatiin jopa ratsastaa. Lampaiden etsimisestä tuli kehuja, mikäli jo ensireissulla sattui lauman metsästä löytämään. Ensimmäinen lampaiden haku oli villankeritsemisen aikaan perttulin tienoilla ja syysmyöhään sitten uudestaan. Näin nämä laajat metsäalueet tuli kuljettua moneen kertaan. Usein sattui, että naapurikunnan eläimiäkin oli joukkoon sekaantunut puolin tai toisin.

Syksyisin pyydystettiin riistalintuja erilaisilla ansoilla ja liskuilla. Ansoilla käynti olikin joka-aamuinen tehtävä, ja siihen riitti intoa. Aina oltiin valmiita lähtemään, sillä saalis kiinnosti. Samoin metsästys oli mieleinen harrastus. Muistan hyvin, kun ihmettelimme, miksi tukkipuiden kokoisia mäntyjä oli kaadettu ja jätetty sinne pitkin pituuttaan. Näitä puita olivat oravanmetsästäjät joutuneet kaatamaan, kun saalis ei aina tullutkaan alas hyvästä osumasta huolimatta.

Monimuotoiset erämaat tulivat tutuksi jo tuossa iässä. Ei silloin ollut kompassia eikä navigaattoreita. Oppaana oli vain luonnon maamerkkejä kuten jokien ja purojen varsia, isoja kangasmetsiä, rämeitä, soiden reunoja, suoniittyjä, niittypolkuja, tervahautoja, metsä­lampia, karjan- ja hirvenpolkuja, varsiteitä, porrasteitä, marjakankaita, soidinpaikkoja ja tietysti aurinko. Kaikkia näitä tarvittiin. Harvoin siellä harhaan joutui.

Toivo Laatikainen

Tyrnävä