Suuri osa maa-ainesvaroista piilee yksityisten metsänomistajien mailla tavallisen talousmetsän alla. Kuva: Aino SaarikiviKallio voi olla metsänomistajalle soraharjua arvokkaampi – ”sijainti, sijainti ja sijainti”
Uusia lupia soran ja hiekan ottoon myönnetään yhä vähemmän. Kiviaineksen tarpeista suurin osa täytetään kalliota louhimalla.TilaajalleSuomen maaperästä nostetaan pääasiassa rakentamista varten käyttöön vuosittain 30–40 miljoonaa kuutiometriä soraa, kalliota, hiekkaa ja muita maa-aineksia.
Viime vuosina määrä on pysytellyt lähempänä 30 miljoonaa kuutiota, koska rakentaminen on vähentynyt.
Luvut ilmenevät Suomen ympäristökeskuksen tilastosta, joka kattaa maa-aineslain mukaisten ottoalueiden tiedot.
Suuri osa maa-ainesvaroista piilee yksityisten metsänomistajien mailla tavallisen talousmetsän alla.
Sopivalla paikalla sijaitseva esiintymä voi tuoda metsänomistajalle merkittävän lisätulonlähteen.
Kiviainesten tarpeesta suuri osa katetaan nykyisin kalliota murskaamalla. Kuva: Kari SalonenMaa-ainesten otto on muuttunut merkittävästi viime vuosikymmeninä.
Vielä 2000-luvun alussa soraa ja hiekkaa otettiin kolminkertainen määrä kallioainekseen verrattuna. Nyt soran ja hiekan osuus on enää kolmannes. Uusien soralupien määrä on vähentynyt vielä jyrkemmin.
Kalliomurskeen suosiminen johtuu soraesiintymien suojelusta. Varsinkin Etelä-Suomessa, missä rakentaminen ja maa-ainesten tarve on kaikkein suurinta, jäljellä oleville esiintymille ei enää juuri myönnetä kaupallisen toiminnan vaatimia lupia.
Luonnonsoraa esiintyy pääasiassa harjuilla, joiden häviämisestä ja turmelemisesta alettiin huolestua 1970-luvulla. Maa-ainesten ottoa säätelevä maa-aineslaki säädettiin vuonna 1981.
”Erityisesti laajamittainen soranotto on monin paikoin aiheuttanut maisemakuvan turmeltumisen. Eräissä tapauksissa tämä on kohdannut jopa sellaisia harjuja tai muita luontokohteita, joita on pidettävä erityisen arvokkaina luonnonnähtävyyksinä maassamme”, hallitus perusteli lakiesityksessään.
Luonnonsora ja -hiekka voivat olla yhä paikallisesti tärkeitä. Ottoalueen kannattavuus riippuu merkittävästi siitä, onko kysyntää riittävän lähellä. Kuva: Johannes TervoSora-alueet ovat usein pohjavesialueita. Maa-aineslain uudistus vuonna 1997 kiristi niiden suojelua. Jos hankkeella voi olla vaikutuksia pohjaveteen, se edellyttää yleensä maa-ainesluvan lisäksi vesilain mukaista lupaa.
Harjuja on suojeltu myös luonnon monimuotoisuuden varjelemiseksi.
Kivenlouhinta ja -murskaus edellyttävät maa-ainesluvan lisäksi ympäristölupaa melu- ja pölyhaittojen takia. Ympäristöluvan määräykset voivat säädellä sallittuja toiminta-aikoja, suojaetäisyyksiä asutukseen, pölyntorjuntaa ja melun raja-arvoja.
Lupia haetaan kunnan ympäristöviranomaiselta, laajemmissa ja pohjevesialueiden hankkeissa Lupa- ja valvontavirastolta.
Maa-ainesten hyödyntäminen
Rakentamiskohteiden lähellä sijaitsevat kallio- ja soraesiintymät voivat olla arvokkaita tulonlähteitä maanomistajalle.
Maa-ainesyritykset sekä ostavat että vuokraavat maa-ainesten ottoalueita. Vuokrasopimuksissa maksu määräytyy usein ottomäärien perusteella.
Maa-ainesten kaupallinen hyödyntäminen edellyttää maa-aineslupaa ja usein myös ympäristölupaa.
Soranotosta on siirrytty yhä enemmän kalliomurskeen käyttöön, kun sora-alueita on eri syistä suojeltu.
Pelkkä maa-ainesesiintymä ei vaikuta metsätilan arvoon. Esiintymän arvo määräytyy lupien saannin ja kaupallisten edellytysten perusteella.
Maa-ainesten kotitarvekäyttö metsätaloudessa ei yleensä edellytä lupaa.
Kaavoitus voi vaikuttaa maa-ainesten hyödyntämiseen. Jos alue on kaavoitettu esimerkiksi asumiseen, virkistykseen tai suojeluun, luvan saaminen on usein epätodennäköistä.
Valtakunnallisesti ja maakunnallisesti arvokkaat maisema-alueet sekä maisemallisesti tai geologisesti merkittävät harju- ja kallioalueet voivat myös rajoittaa maa-ainesten ottoa.
Maanomistaja saa usein korvauksen otetun maa-ainesmäärän perusteella. Kuva: Johannes TervoJokainen kallio tai harju ei ole kaupallisesti arvokas, vaikka lupaedellytykset täyttyisivät.
”Sijainti, sijainti ja sijainti. Markkinoiden on oltava riittävän lähellä esiintymää, muuten toiminta ei ole kustannustehokasta”, sanoo hyvinkääläisen Ventoniemen Soran toimitusjohtaja Timo Ventoniemi.
Ventoniemen mukaan kalliomurske liikkuu pääsääntöisesti enintään 25–30 kilometrin säteellä.
Erikoislaatuisempaa tavaraa kuten raidesepeliä voi olla kannattavaa kuljettaa kauemmaksikin.
Maa-ainesyritykset pyrkivät yleensä jatkamaan ja laajentamaan toimintaa samalla alueella, kun alkuperäiset esiintymät hupenevat. Se säästää kustannuksia.
”Monesti rakennat ensin pari kilometriä maantieverkostoa, että paikalle pääsee. Jos joutuu tekemään uuden tien, pitää saada myös liittymä. Se ei ole aina yksinkertaista.”
Soranottoa alettiin säännellä maa-aineslaissa, kun huolestuttiin harjumaisemien hupenemisesta. Kuva: Hanne ManeliusVentoniemen perheyritys aloitti Hyvinkään Ridasjärvellä soranoton 1950-luvulla. Soraa kaivettiin ensin maan päältä ja sittemmin sitä ruopattiin pohjavettä myöten.
”Sen jälkeen oli pieni tauko. Huomasimme, että siellä on kallio piilossa, alettiin sitä tutkimaan. Haimme lupaa omalle alueelle ja aloimme hieromaan kauppaa toisen maanomistajan kanssa”, Ventoniemi kertoo.
”Siitäkin alkaa olla 15 vuotta. 2012 ostimme 12 hehtaaria lisäaluetta ja muutama vuosi sitten pohjoiseen kohti lisää, tulossa on vaihe neljä.”
Toiminnan aloittaminen on joskus hyvin pitkissä kantimissa.
Ventoniemen maa-ainesalue Hausjärven Lavinnolla tuli yhtiön omistukseen vuonna 1989. 1990-luvulla lupaa ei haettu, koska pohjavesialueella sille ei ollut edellytyksiä.
”Luvat kunnalta tulivat vuonna 2017. Siellä tapahtui olosuhdemuutoksia. Se oli aikaisemmin pohjavesialuetta, mutta ei enää myöhemmin.”
Paikallisten asukkaiden valitukset viivästyttivät hanketta vielä viisi vuotta.
”Vastaavia tapauksia on paljonkin. Muillakin toimijoilla on kallioalueita, joista on 30 vuotta taisteltu. Jos laillista perustetta luvan epäämiselle ei ole, viranomaisten on se lopulta pakko myöntää.”
Maa-ainesten otto voi olla vuosikymmeniä kestävä hanke varsinkin, jos luvista valitetaan oikeuteen. Kuva: REIJO HAUKIAMaanomistajalla on kaksi tapaa sopia maa-ainesten ottoalueen hyödyntämisestä. Alueen voi joko myydä toimijalle tai vuokrata.
Vuokraus on lakitoimisto Arvolex oy:n asiantuntijan Matti Äijälän mukaan yleisin malli.
”Ottosopimuksessa maksetaan yleensä sen mukaan, mitä alueelta otetaan. Silloin ostajalla on vähemmän riskiä. Jos aineksille ei olekaan kysyntää, se on maanomistajalle huonoimmassa tapauksessa nollasopimus.”
Maa-aineslupa myönnetään yleensä 10 vuodeksi kerrallaan.
Äijälä neuvoo käymään sopimukset asiantuntijan kanssa läpi. Oleellista on esimerkiksi, että pitkäaikaisessa toiminnassa hintaan tehdään indeksikorjaukset.
Maa-ainesten ottoalueet on myös ennallistettava toiminnan jälkeen. Ostajalla on oltava sitä varten myös lakisääteiset vakuudet, jotta ei jää konkurssista.
Moni harju on nykyisin rauhoitettu maa-ainesten otolta esimerkiksi maiseman tai pohjaveden takia. Harjuilla on myös luonnon monimuotoisuudelle arvokkaita paahde-elinympäristöjä. Kuva: Kari SalonenMaa-ainesten otto keskittyy samoille alueille paitsi liiketaloudellisista syistä myös haittojen vähentämiseksi. Kynnys koskemattomien alueiden kaivamiseen ja räjäyttämiseen on lupaviranomaisten näkökulmasta korkeampi verrattuna paikkoihin, joihin on jo kajottu.
”Alueille, joilla ottoa on jo, on helpompi saada lupia, koska uusilla alueilla pitää huolehtia maisemallisten seikkojen ja luontoarvojen säilymisestä”, Äijälä sanoo.
Kuntien on myös helpompi kohdella maa-aineslupien hakijoita yhdenvertaisesti, kun lupia myönnetään sinne, missä naapurillakin jo on.
Äijälän mukaan maa-ainesesiintymä ei yksinään vaikuta metsätilan arvoon. Asia muuttuu vasta, jos esiintymälle on lupa ja ostaja näköpiirissä.
”Pelkästään se, että jossain on soraa, hiekkaa tai kalliota, ei suoraan nosta alueen arvoa. Ensin pitäisi selvitellä, voivatko luvan saannin ehdot täyttyä ja onko toiminta taloudellisesti kannattavaa.”
Jäljellä olevat sora- ja hiekkaesiintymät, joille luvat on mahdollista saada, sijaitsevat usein kaukana käyttökohteista.
Alueesta riippuen soralla voi silti edelleen olla suuri merkitys. Kasvukeskuksissa sora korvautuu kalliokiviaineksella.
”Kasvukeskusten lähellä olevat hiekka- ja soravarannot on aika lailla hyödynnetty. Kalliomurske on tullut kilpailukykyisemmäksi”, vahvistaa Juha Laurila Infra ry:stä. Järjestö edustaa väylärakentajia sekä kiviainesten ja asfaltin valmistajia.
Kaikkiaan kiviaineksia kuluu Infra ry:n arvion mukaan noin 100 miljoonaa tonnia vuosittain. Luku on suurempi kuin ympäristökeskuksen tilastossa, koska merkittävä osa kiviaineksista kertyy rakentamispaikalta, esimerkiksi teiden kallioleikkauksista. Silloin maa-aineslupaa ei tarvita.
Tuulivoimaloiden rakentaminen on luonut uutta kysyntää kiviaineksille. Kuva: Petteri KivimäkiLaurilan mukaan kiviainesten tarve kasvaa tulevaisuudessa.
”Iso osa vihreästä siirtymästä on kiviainesintensiivistä. Tuulivoima on klassinen esimerkki. Pohjarakentamiseen ja betonin valmistamiseen tarvitaan hyvin paljon kiviaineksia.”
Tuulivoimalat luovat usein uutta paikallista tarvetta alueille, jotka ovat aikaisemmin olleet syrjässä kiviainesten markkinoista.
Geologian tutkimuskeskus GTK on kartoittanut kattavasti, millaista kiveä missäkin Suomen maaperässä esiintyy. Karttojen pohjalta kiinnostavia ottoalueita on mahdollista tutkia ennakkoon.
Laurila kehottaa maanomistajia ottamaan yhteyttä maa-aineksia hyödyntäviin yrityksiin, jos mielessä on mahdollisesti sopiva kohde.
”Vaatii geologista osaamista ja harjaantumista, jotta voi tietää, onko kallion kivilaji kaupallisesti kiinnostava.”
Maanomistajan pienimuotoisessa kotitarvekäytössä maa-ainesten otto ei vaadi lupaa. Kuva: Eemeli LinnaVaikka maa-ainesesiintymästä ei olisi tulon lähteeksi sijaintinsa tai lupaesteiden takia, se voi silti olla metsätilalle merkittävä.
Omien sora- tai hiekkakuoppien antimilla voi esimerkiksi rakentaa ja kunnostaa teitä ja varastopaikkoja. Joskus kiinteistöön kuuluu osuus yhteisesti omistettuun maa-ainesalueeseen.
Maa-ainesten otto tavanomaista kotitarvekäyttöä varten asumiseen sekä maa- ja metsätalouteen ei edellytä maa-aineslupaa.
Ainesten myynti tai luovutus tiekunnalle ei kuitenkaan kuulu kotitarvekäytön piiriin, vaan tällainen käyttö vaatii maa-ainesluvan. Tavanomaisena kotitarvekäyttönä ei myöskään pidetä maa-ainesten ottoa uusien metsäteiden rakentamiseen.
Jos maa-ainesten kotitarvekäyttö ylittää 500 kiintokuutiota, siitä pitää tehdä ilmoitus kunnan valvontaviranomaiselle.
Natura-alueella kotitarveotosta pitää ilmoittaa Lupa- ja valvontavirastolle, jos se saattaa heikentää suojelun perustana olevia luontoarvoja.
Juttua varten on haastateltu myös ympäristöneuvos Markus Tarastia ympäristöministeriöstä.Joko sinulle tulee MT:n metsäuutiskirje? Saat ajankohtaisia juttuvinkkejä sähköpostiisi tilaamalla maksuttoman metsäuutiskirjeen.
Artikkelin aiheetMetsäpalvelu
Miltä metsäsi näyttää euroissa? Katso puun hinta alueittain ja hintojen kehitys koko Suomessa.
- Osaston luetuimmat
