Oma metsä ja lapsenlapset ovat aarteista suurimmat, kirjoittaa Aarteen lukija

Huojuvat puunrungot, tuulen suhina puiden latvoissa ja oksistoissa. Ympärillä metsän tuoma rauha ja levollisuus.

Istun laavun penkillä ja sytyttelen nuotiota makkaranpaistoa varten. Lapsenlapset ovat tulossa retkelle. Laavun rakensin muutamia vuosia sitten paikalle, josta silmä kantaa mukavasti lähistöllä olevaan metsään ja auringonsäteet tavoittelevat istahtajan kasvoja.

Katseeni kiertelee ympärillä olevaa metsä­maisemaa, ja tunnen suunnatonta ylpeyttä omasta aarteestani. Pienestä pojasta alkaen olen täällä kulkenut ja erilaisia metsän­parannustöitä tehnyt suurella sydämellä ja rakkaudella.

Täältä on vuosien saatossa poimittu talteen mustikat, puolukat, lakat ja sienetkin, metsän antimet ovat olleet todella runsaat ja arvokkaat. Niitä on voitu nauttia pakkaspäivinä ja saatu ilmaiset vitamiinit. Oma talo rakennettiin 90-luvun alussa, ja rakennuspuut hakattiin tästä metsästä. Lämmitykseen tarvittavat polttopuut on korjattu talteen joka talvi. Metsän moninaisuus on valtavaa.

Mietteet katkeavat kun huomaan, että nuotio vaatii kohentelua ja puiden lisäystä. Nousen hieman jaloittelemaan ja kävelen kohti suurta kuusta, joka on suojannut paikkaa iät ja ajat. Osa lähistön puista alkaa olla jo ylivanhoja, ja niitä pitäisi kiireesti kaataa. Mutta mieli on sellainen, että jos ne kaataa, katoaa jotain ainutlaatuista. Antaa vielä olla.

Ajatukset siirtyvät parhaillaan käynnissä olevaan metsän harvennushakkuuseen. Suuret koneet tekevät rumaa jälkeä ajo­urillaan. Mielipaha on valtava, mutta työ on tehtävä.

Yksinäinen korppi huutaa korvia viiltävästi, mutta ei sen ääni kauan erotu, kun äänet vaihtuvat iloisiin pappa-huutoihin. Heilautan kättäni, täällä ollaan. Lapset juoksevat metsän keskeltä kohti. Joko makkaraa pian saadaan, he kyselevät.

Hiillos alkaa olla valmis. Ei muuta kuin tikut käteen ja paistamaan makkaraa. Laavu­retki on kohokohdassaan, ovathan kaikki aarteeni tässä lähellä.

Nimimerkki Minun aarteeni