Näin tunnistat kasvupaikka- ja metsätyypit – Mutta pitääkö metsänomistajan tuntea ne kaikki?

Kun puhutaan kasvupaikka- ja metsätyypeistä, pohjimmiltaan on kyse maaperän ravinteisuudesta ja puuntuotantopotentiaalista. Suomessa metsien kasvupaikkaluokituksen loi metsätieteilijä A. K. Cajander jo 1900-luvun alussa.

Suomen kasvupaikkatyypit rehevimmästä karuimpaan ovat lehto, lehtomainen kangas, tuore kangas, kuivahko kangas, kuiva kangas ja karukkokangas.

Suomi on pitkä maa, ja myös ilmasto vaikuttaa kasvillisuuteen. Siksi ravinteisuudeltaan samankaltaisissa metsissä Uudellamaalla ja Kainuussa kasvavat hieman eri lajit. Näitä tietyn alueen kasvillisuudeltaan samanlaisia metsiä kutsutaan metsätyypeiksi ja eri alueiden toisiaan vastaavia tyyppejä rinnakkais- eli paralleelityypeiksi.

Esimerkiksi tuoreen kankaan yleisin metsätyyppi Etelä-Suomessa on mustikkatyyppi (MT), mutta Kainuussa yleisin tuoreen kankaan metsätyyppi on nimeltään puolukka-mustikkatyyppi (VMT).

Ilmaston lisäksi myös muut tekijät muokkaavat kasvillisuutta, niinpä ravinteisuudeltaan vastaavia mutta kasvillisuudeltaan hieman erilaisia metsätyyppejä voi olla samalla alueella useita.

Pitääkö metsänomistajan tuntea kaikki alueensa metsätyypit ymmärtääkseen metsäsuunnitelmaa tai metsäammattilaisten puhetta? Ei onneksi. Kuudella kasvupaikkatyypillä ja metsätyyppinimellä pärjää, sillä käytännön metsänhoidossa käytetään yleensä eteläsuomalaisia metsätyyppejä vastaavia nimiä. Myös kainuulainen metsäneuvoja puhuu siis MT:stä eikä VMT:stä.

”Lehdossa ei ole kivennäismaan päällä kangashumuskerrosta, vaan orgaaninen aines ja kivennäismaa ovat sekoittuneet lehtomullaksi. Siinä on mikrobeja, sieniä, lieroja ja muita maaperäeläimiä, jotka yhdessä tekevät multaa”, kuvailee Luonnonvarakeskuksen tutkija Tiina Tonteri metsiemme rehevimmän kasvupaikkatyypin muhevaa maata. Komeaksi kasvava puusto heijastelee runsasravinteista kasvualustaa.

Olemme Luonnonvarakeskuksen tutkimusmetsässä Tuusulassa. Meitä ympäröi hyväkasvuinen tervalepikkö, jonka alla kasvaa tiheä hiirenporraskasvusto ja tuomipensaikko. Jos maata raapaisisi, sieltä löytyisi muheva multakerros.

”Lehdoissa kasvaa vaateliaampia kasveja kuin muilla kasvupaikoilla, esimerkiksi tässä ovat nuo suuret saniaiset. Pohjois-Suomessa metsäkurjenpolvi on lehdon ja lehtomaisen kankaan indikaattorilaji, Etelä-­Suomessa vuokot.”

Lehtoja on usein samalla seudullakin hyvin erilaisia. Paras aika tutkia lehtoa on kevät, sillä moni kasveista, kuten pystykiurunkannus, kuihtuu kevätkukinnan jälkeen. Varvut, kuten mustikka, puuttuvat lehdoista lähes kokonaan, samoin isot kangasmetsäsammalet kuten seinäsammal, kerrossammal ja isot kynsisammalet. Sen sijaan niissä on usein lehtopensaita, kuten tuomea tai lehtokuusamaa, paljon vaateliaita ruoho- ja heinälajeja sekä matalia lehtosammalia.

Lehtojen osuus Suomen kivennäismaiden metsistä on korkeintaan muutaman prosentin luokkaa. Lehtoja on paljon Pirkanmaalla ja Pohjois-Savossa, jossa maaperä on ravinteikas. Etelässä lehdot ovat yleisempiä kuin pohjoisessa.

”Täällä on metsäimarretta ja kultapiiskua, lillukkaa, metsäliekosammalta...”, luettelee Tiina Tonteri lehtomaisen kankaan opaskasveja kuusikossa. ”Ja tuollahan se vattukin on.”

Muita indikaattorilajeja ovat esimerkiksi nuokkuhelmikkä, sormisara, kevätlinnunherne ja käenkaali.

Lehtomaisella kankaalla on varpuja, usein mustikkaakin aika runsaasti, mutta myös paljon heiniä ja ruohoja. Ruohoja ovat esimerkiksi saniaiset ja kultapiisku.

Aikamoinen lajimäärä. Pitäisikö tässä olla kuinkakin pätevä kasvituntija?

”Tyypilliset opaskasvit ovat helppoja lajeja. Esimerkiksi jos täällä tuntee metsäimarteen, kultapiiskun ja lillukan, on jo aika pitkällä. Jos niitä on paljon, ollaan todennäköisesti lehtomaisella kankaalla”, vakuuttaa Tonteri.

Eikö kultapiiskua ole aika kuivillakin paikoilla? ”Tässä tullaan siihen, että kultapiiskun pitää olla isokokoinen, runsas sekä hyvinvoiva. Kituliaana se kasvaa kuivahkollakin kankaalla.”

Opaskasvit ovat lajeja, jotka ovat tyypillisiä juuri tietylle metsä- tai kasvupaikkatyypille. Samaa lajia voi esiintyä useammilla kasvupaikkatyypeillä, mutta runsaasti niitä löytää omalta kasvupaikkatyypiltään. Esimerkiksi metsäimarretta voi löytää myös lehdosta mutta ei yhtä runsaana kuin lehtomaiselta kankaalta.

”Jos katsotaan pinnan alle, lehtomaisen kankaan humuskerros on usein mullasta, sen alaosa on multamaista ja vähän sekoittunutta kivennäismaakerrokseen. Yläosa voi olla enemmän kangashumuksen tapaista”, Tonteri selittää.

Kultapiisku rehevänä ja runsaana on lehtomaisen kankaan opaskasvi. Pienikokoisempana ja niukempana se kasvaa myös tuoreella ja kuivahkolla kankaalla. Kuva: Maria Miklas

”Tässä meillä on nyt oikein tyypillinen tuore kangas. Runsaasti hyvinvoivaa mustikkaa, ja metsäkastikkaa on runsaasti. Myös metsämaitikkaa löytyy”, kuvailee Tonteri kuusikon aluskasvillisuutta.

Tyypillisiä tuoreen kankaan kasveja ovat myös kevätpiippo, metsäkorte ja metsätähti. Kerrossammalta on yleensä seinäsammalta enemmän.

Tuoreella kankaalla viihtyvät kaikki tärkeimmät puulajit, mutta niiden aluskasvillisuus voi olla hyvin erilainen.

”Kuusi varjostaa eniten, koivu ja mänty vähemmän. Siten kuusikoissa on vähemmän valoa vaativia ruohoja ja heiniä. Lisäksi kuusi karistaa hapanta neulaskariketta, joka voi muodostaa paksun maton. Se haittaa sammalia ja happamoittaa maaperää. Koivu taas rehevöittää aluskasvillisuutta”, Tonteri selostaa ja osoittaa tien toisella puolella olevaa kuusikkoa ja toisen puolen koivikkoa.

”Kuivahkolla kankaalla vallitsevat varpukasvit. Heiniä ja ruohoja on hyvin vähän tämmöisessä varttuneessa metsässä, korkeintaan jokunen hietakastikka tai metsälauha. Tällä paikalla on runsaasti suurikokoisia kangasmetsäsammalia, kuten kerrossammal, seinäsammal ja kangaskynsisammal”, luonnehtii Tiina Tonteri.

Kuivahkolla kankaalla tavataan myös jonkin verran jäkäliä, eikä varvikko ole aivan yhtä rehevä kuin tuoreella kankaalla. Puusto on mäntyvaltainen, sekapuuna voi olla kuusta ja hieskoivua.

Hakkuut ja muut häiriöt vaikuttavat kasvupaikkoihin eri tavoin, kertoo Tonteri. ”Mitä rehevämpi kasvupaikka, sitä enemmän se heinittyy ja ruohottuu. Sieltä pitää yrittää seasta etsiä opaskasveja.”

Kuivahkolla kankaalla hakkuun jälkeen metsälauha saattaa vallata alan. Tuoreen kankaan hakkuuaukolla tyypillisiä lajeja ovat esimerkiksi metsälauha, metsäkastikka ja maitohorsma sekä vadelma.

”Jos hakkuuaukolla on vaikea päätellä metsätyyppiä, kannattaa katsoa esimerkiksi kivien ja kantojen tyviä. Niissä voi olla kosteita ja varjoisia taskuja, joista löytää kasvupaikkatyypin opaskasveja. Jos vaikuttaa vieläkin vaikealta, voi mennä naapurikuviolle, jos se on puustoinen.”

”Silloin täytyy katsoa, ovatko olosuhteet muutenkin samanlaiset. Esimerkiksi jos paikka on rinteessä, katso samalla korkeudella naapurikuviolla olevaa paikkaa”, tutkija neuvoo.

Kuivahkolla kankaalla puolukka on yleensä mustikkaa runsaampi. Variksenmarja yleistyy pohjoisessa. Kuva: Maria Miklas

Kuivan kankaan yleisin metsätyyppi Etelä-Suomessa on kanervatyyppi. Kanerva valtalajina varttuneen metsän kenttäkerroksessa onkin hyvä tunnusmerkki kuivalle kankaalle. Se on runsas- ja matalavarpuinen, puolukkaa on runsaasti, samoin voi olla sianpuolukkaa ja mustikkaa. Varsinkin pohjoisessa mukaan tulevat variksenmarja ja juolukka.

Pohjakerroksessa alkaa olla runsaasti jäkäliä, ja lisäksi sieltä löytyy kangasmetsäsammalia. Pensaita sen sijaan ei ole juuri lainkaan. Puulaji on mänty. Etelä-Suomessa kuivia kankaita on vain vajaat kaksi prosenttia kivennäismaista, mutta tyyppi yleistyy pohjoista kohti.

Karukkokankaat löytyvät Etelä-Suomessa karuimmilta hiekkakankailta. Eniten karukkokankaita on Peräpohjolassa ja Lapissa. Koko maasta tätä kasvupaikkatyyppiä löytyy vain 125 neliökilometriä.

Karukkokankaan tunnistaa yhtenäisestä jäkäliköstä, jossa on hyvin vähän muuta aluskasvillisuutta. Tyypillisimpiä lajeja ovat poronjäkälät. Puulajeista ainoastaan mänty kasvaa puumaiseksi, ja se jää etelässäkin noin 12-metriseksi. Usein kasvu jää alle kuutioon hehtaarilla, jolloin alue luetaan kitumaaksi.

”Valtakunnan metsien inventoinnin mukaan karukkokankaat ovat vähentyneet, sillä jäkälien määrä on koko maassa niukentunut. Yksi syy saattaa olla ilman epäpuhtautena tullut typpilaskeuma, mutta todennäköisesti metsätalous, ilmastonmuutos, metsäpalojen puute ja Pohjois-Suomessa tietysti porot ovat myös vähentäneet jäkälien määrää”, kertoo metsäkasvillisuuden ekologiaa tutkiva Tiina Tonteri.

Poronjäkälät, tässä harmaaporonjäkälä, ovat yleisimmät jäkälälajit karukkokankaalla. Kuva: Maria Miklas

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 5/2019.