Karsikkopuu kertoo muinaisista hautaustavoista

Kapea metsätie nousee jyrkästi ylös komeiden mäntykankaiden reunustaman harjun rinnettä. Vanhoissa kartoissa tämä historiallinen kulku-ura Äänekosken ja Saarijärven rajamailla on nimetty ruumistieksi.

Mäki saa kulkijan puuskuttamaan. Polun vieressä on kuin penkkinä paksu, keloutunut petäjä, jonka rungolla on hyvä ottaa vesihuikat ja hengähtää tovi.

Reppua kaivellessa sivusilmään osuu keloon koverrettu vuosiluku 1855. Lepotauko jää lyhyeksi: ollaan perillä Saarijärven Pyhäkankaan karsikossa.

On hienoa pyhän paikan kunnioittamista, että vanhan petäjän kaaduttua karsikkomerkinnällä varustettu kohta on säästetty ja jätetty näytille.

Metsänhoitaja Karl Branderin aloitteesta vuonna 1904 rauhoitettu Pyhäkankaan karsikko on Suomen suurin karsikko, joka on säilynyt näihin päiviin asti. Kartoissa paikka esiintyy myös nimellä Pyhänkangas.

Maastamme löytyy edelleen useita muitakin karsikkoja. Karsikossa vierailu on oiva tapa perehtyä esi-isiemme vanhoihin tapoihin ja uskomuksiin, omiin juuriimme.

Alkuillan aurinko värjää mäntyjen rungot punastelevaan hehkuun ja pidentää varjot. Tunnelma Suomen parhaiten säilyneessä karsikossa on harras. Moni lähiseutujen asukas on kulkenut tämän kukkulan yli viimeisen matkansa kohti pyhää kirkkomaata.

Vanha kirkkotie, jota pitkin omaiset kuljettivat vainajansa hautausmaalle, kulki nykyiseltä Konginkankaalta Saarijärvelle Pyhäjärven pohjoispuolelta jo ennen Saarijärven seurakunnan perustamista vuonna 1639.

Vuoteen 1740 asti matka oli sangen haastava, sillä vainajat kuljetettiin hevoskärryillä Pyhäkankaan Multaharjun mäelle. Tästä loppumatka kuljettiin polkutietä, ja vainajaa kuljetettiin joko kantaen, purilailla tai reellä. Vasta tien valmistuttua koko matka voitiin kulkea kärryillä.

Karsikon paikaksi valikoitui männikkö Pyhänharjulla, kohdassa, jossa on haastava nousu. Mäki oli hevosille vaikea ja rasittava. Tasamaa harjun päällä oli sopiva hevosten lepuutuspaikka.

Karsikko tehtiin saattoväen levähtäessä mäellä hengästyttävän nousun jälkeen ennen hankalakulkuista loppumatkaa. Petäjään lyötiin kirveellä paljas kohta eli pilkka tai syvempi koro. Siihen kaiverrettiin vainajan nimikirjaimet tai puumerkki, kuolinvuosi päivämäärineen ja ehkä myös risti.

Paikallisen muistitiedon mukaan Pyhäkankaan karsikossa on enimmillään ollut noin 130 karsikkopetäjää, joiden vanhimpien vuosiluvut olivat 1600-luvun lopulta. Myrskyt ja ikääntyminen ovat kuitenkin vähentäneet puita niin, että nykyään niitä on helposti löydettävissä vain kymmenkunta.

Vanhimmat säilyneet vuosiluvut ovat 1800-luvun alkupuolelta ja nuorimmat 1800-luvun viimeisiltä vuosilta. Tätä vanhemmat korot ovat kasvaneet umpeen.

Pyhäkankaan karsikon kaltaiset tienvarsikarsikot lienevät lajinsa viimeinen ilmenemismuoto. Useimmat näihin päiviin asti säilyneet karsikot sijaitsevat juuri tien varrella asutuksen ja kalmiston välillä.

Karsikkoperinteen synnyn taustalla on kuitenkin paljon varhaisempaa perua oleva vainajienpalvonta. Alun perin karsikot sijaitsivat asumuksen läheisyydessä. Tarkoitukseen valitusta, kaatamatta jätetystä puistikosta alettiin karsia alaoksia kuolemantapausten yhteydessä. Karsittu oksa saatettiin ottaa kotiin muistoksi.

Perustamisen jälkeen karsikossa ryhdyttiin uhraamaan vainajille pääasiassa ruokauhrein. Kun talossa teurastettiin eläin, siitä valmistetusta ruoasta vietiin ensimmäinen kulhollinen karsikkoon. Myös hyvästä kalansaaliista ja uudisviljasta tuotiin osa vainajille. Kuolleita saatettiin lahjoa myös rahauhrein.

Karsikon tehtävänä oli irrottaa vainaja yhteisöstä ja muistuttaa edesmenneelle, ettei tämä kuulu enää elävien joukkoon.

Siirtymäriittien avulla vainajat saatiin perille kuolleiden yhteisöön.

Kristillinen kirkko muunsi kansan perinteisiä hautauskäytäntöjä, kun se velvoitti ihmiset kuljettamaan vainajansa pitkienkin taivalten takaa kristillisiin hautausmaihin. Vainajien muistokarsikoita alettiin tehdä kirkkomatkojen varrelle.

Matkan varrella olevan karsikon tehtävänä oli pysäyttää vainajan vaeltava henki. Uskottiin nimittäin, etteivät edesmenneet pysyneet kuoleman jälkeen haudoissaan vaan palaisivat entisille asuinsijoilleen kummittelemaan.

Kuoleman läsnäolo ja uskomukset vaeltavista hengistä ovat synnyttäneet paljon tarinoita ja uskomuksia. Myös Pyhäkankaan karsikon ympäristössä on kerrottu kummittelevan.

Toisinaan karsikkoja tehtiin myös eläville. Kun joku saapui ensi kerran vieraaseen taloon, hänen kunniakseen saatettiin tehdä karsikkopuu, johon jätettiin oksa osoittamaan siihen ilmansuuntaan, josta vieras oli kotoisin.

Joissakin tapauksissa karsikko toimi myös traagisen tapahtuman muistomerkkinä. Tällainen muistokarsikko tehtiin myös Pyhäkankaan karsikon läheisyyteen talvella 1861.

Yhdessä harjun alarinteessä kasvavassa puussa on ollut kaiverrettuna selvästi näkyvä vinoristi, vuosiluku 1861 sekä heikommin näkyvä ohut vinoristi niiden välissä.

Kaiverrusten kerrotaan muistuttavan tapaturmaisesti kuolleen Mikko Iivanaisen kohtalosta.

Perimätiedon mukaan mies oli ajanut maaliskuussa 1861 humalassa hevosella pää reestä sivulle roikkuen sillä seurauksella, että hän oli reen luistettua lyönyt päänsä puuhun ja menettänyt henkensä. Tapaturmaista kuolemaa päätettiin kunnioittaa muistokarsikolla.

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 3/2017.

Avaa artikkelin PDF