Laipansalon metsä on vaihtelevaa pikkusoiden, korpilaikkujen ja kalliometsien mosaiikkia ‒ ”Rikkumaton rauha saa metsän tuntumaan kokoaan suuremmalta”

Parkkeeraan auton suojelualueen laitaan ja heitän repun selkääni. Edessä on päiväretki Laipansalon metsään, joka näyttää kartalta katsottuna erinomaisen lupaavalta. Suojelualue on kapea, mutta pituutta sillä riittää lähes kilometri. Rajojen sisäpuolelle työntyy pienestä metsäjärvestä kiinnostavan oloinen, pitkä ja kapea lahdelma.

Muutamalla askeleella tie jää puiden taakse. Kuljen kallionsyrjää pienen suon laitaan keskelle metsän rauhaa. Mustikka hehkuu siellä täällä punaista ruskaa, suon saraikko ja kituliaat koivut kellertävät, mutta aamun lämmössä on vielä aavistus kesää.

Samassa ilman täyttää kurkien huuto. Kevyt tuuli käy pohjoisen suunnasta ja innostaa suuria lintuja. Päivän mittaan kurkiparvi toisensa jälkeen lipuu metsän yli matkallaan etelään.

Valoisa kallionreuna muuttuu hämäräksi korveksi, jossa kuusten keskellä kohoaa kilpikaarnaisia mäntyjä. Kohta maasto taas kuivuu ja mänty ottaa vallan, sitten onkin edessä uusi suopainanne, jota kehys­tää korpireunus.

Maa nousee, ja tulen kallionselänteelle, jota peittää pehmeä sammal- ja jäkälämatto. Sen reunassa kuusien oksilla roikkuu komeita naavapartoja. Männikössä rätisee kulorastas, suuren petäjän alta löydän metson vanhoja ulostepötkylöitä.

Kallio viettää järven rantaan, jossa minua odottaa yllätys. Vesi on erittäin matalalla, ja lahdelma näyttää lähinnä suolta, sen perukkaan laskeva purouomakin on rutikuiva. Kurjenjalat ja muut kosteikkokasvit ovat levittäytyneet ulpukanlehtien sekaan, eikä avovettä näy lainkaan.

Poikkeuksellisen lämmin ja kuiva kesä antaa vinkin tulevasta. Vuosikymmenten saatossa matala lahdenpohja kasvaisi umpeen joka tapauksessa, mutta ilmaston lämpeneminen antaa sille vauhtia.

Konkeloon kaatuneet puut natisevat hiljaisessa tuulessa komeassa havumetsässä. Kuva: Heikki Willamo

Lahden takana vastassa on kuusikkoa ja viimeinen kallio ennen kuin edessä on suojelualueen pohjoisrajaa noudatteleva metsäautotie.

Palaan takaisin ja istahdan tuulenkaadolle suojuotin päähän laskevaan rinteeseen. Edessäni on korpikuusten kaistale kääpäisine maapuineen, sen takana muutama aari kitukoivuja kasvavaa suota, uusi rinne ja kallionharjanteen valoisa männikkö.

Vieressäni olevat suuret siirtolohkareet ja suohon putoava parimetrinen jyrkänne ovat paksun, vihreän sammaleen peitossa. Tuuli humisee vaimeasti latvustossa narauttaen konkeloon kaatunutta puuta. Jossakin tirauttaa töyhtötiainen, muuten on hiljaista.

Siinä onkin koko kuva Laipansalon metsästä: vaihtelevaa pikkusoiden, korpilaikkujen ja kalliometsien mosaiikkia, kaikenikäisiä puita, joukossaan kilpikaarnaisia ylispetäjiä ja jo päivänsä päättäneitä keloja. Havupuiden seassa on koivuja etenkin rannassa ja soiden laitamilla.

Haapoja ei juuri ole, löydän vain muutaman ryhmyisen vanhuksen, joiden kyljissä on tikankoloja. Maapuita on paljon, sammalikot ja jäkäliköt paksuja, siellä täällä roikkuu naavaa lämpimänharmaina kasvustoina. Maanpinnan tarkastelu paljastaa sammalen seasta yövilkan pieniä lehtiä. Tämä heinä-elokuussa kukkiva vaatimaton kämmekkä kertoo metsän saaneen olla rauhassa vuosikymmenten ajan.

Metsässä ei ole mitään ihmeellistä tai poikkeuksellisen komeaa. Se on suomalaista perusmetsää, jollaista on ollut muinoin kaikkialla. Se on karua ja lajistoltaan varmaan suhteellisen niukkaa, vaikka vesi ja rantavyöhyke tuovat siihen oman lisänsä. Täällä monimuotoisuus piiloutuu katseelta vaikkapa mikroilmaston kirjoon. Valoisilla harjanteilla makaavat maapuut altistuvat paahteelle ja elättävät aivan toisenlaisen lajiston kuin korpien hämäriin komeroihin kaatuneet.

Sulkasammalen seassa pilkottavat yövilkan lehdet kertovat siitä, että metsä on saanut olla rauhassa vuosikymmenten ajan. Kuva: Heikki Willamo

Laipansalo on kaukana asutuksesta ja suuremmista teistä. Kulkeminen on helppoa kuivien harjanteiden ohjatessa askeleita soiden vieritse. Rikkumaton rauha saa metsän tuntumaan paljon kokoaan suuremmalta. Tänne on helppo kuvitella niin keskitalven hiljaisuus kuin kesäyönä männiköistä kantautuva kehrääjän surina ja leppälinnun haikea laulunsäe.

Monimuotoisuuden ylläpitämisen ja suojelun ohella Luonnonperintösäätiön tavoitteisiin kuuluu lisätä ihmisten ymmärrystä metsästä, tarjota retkeilymaastoja, inspiraation lähteitä ja oppimiskohteita. Oikeassa metsässä kulkeminen, sen lukemattomien asukkaiden kohtaaminen ja rauhan aistiminen avaavat mielen kunnioitukselle kahlitsematonta luontoa kohtaan.

Laipansalon metsä vastaa näihin tavoitteisiin. Siellä vallitsevaan tunnelmaan kiteytyy erinomaisesti säätiön sivuilta lainattu virke: ”Ikimetsät voivat kasvattaa ihmisiä luonnonsuojelijoiksi, ja siksi niiden suojeleminen on tärkeää koko eliökunnan yhteisen tulevaisuuden kannalta.”

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 8/2023.