Tuntsan suursavotta koneisti Suomen hakkuut
Tuntsan palo johti 1960-luvulla miljoonasavottaan Itä-Lapissa. Noina vuosina Suomen metsissä siirryttiin puun hevoskuljetuksista koneiden aikaan.Tilaajalle
Tuntsan savottaan saapui satoja metsätyömiehiä eri puolilta Suomea. Kova työmies saattoi tehdä talvessa hyvän tilin. Kuva: Kemiyhtiön valokuva-arkistoPalo kesti kuukauden
Satojen vuosien ikäiset luppokuuset ja kuivalatvat hukkuivat liekkimereen Tuntsalla heinäkuussa 1960. Kuukauden kestäneen palon jälkeen 20 000 hehtaarin alueella näkyi vain hiiltyneitä runkoja ja puhki palanutta paljakkaa.
Kesä 1960 oli vuosikymmenen helteisin. Runsasvetiset suopainanteetkin olivat niin kuivia, että niitä pitkin saattoi kävellä nappaskengillä.
Keskikesä oli kauneimmillaan Pohjois-Sallassa, kun ukkonen nousi moukaroimaan rajan tuntumassa seisovaa Puitsitunturia. Osansa sai myös rutikuiva Kuskoiva. Molemmat tunturit syttyivät tuleen lähes yhtä aikaa.
Kuusikoissa tuli eteni päivisin latvapalona, yöksi se taantui maastopaloksi. Myös käpykankaat paloivat tohisten. Ikimäntyjä suojasi tulelta kilpikaarna.
Punakukkoa yritettiin aisoihin satojen sammuttajien voimin, mutta työ oli toivotonta tiettömässä erämaassa vailla kunnon sammutuskalustoa ja ruokahuoltoa. Palo sammui lopulta omia aikojaan.
Paloalue jatkui yhtenäisenä itärajan taakse Neuvostoliitoon. Vanhan Sallan puolella Tuntsan erämaata paloi noin 100 000 hehtaaria.
Elokuussa savunhajuinen erämaa kyyhötti suruasussa. Tunturiylängön jylhä metsä oli vaihtunut hiiltyneisiin nokipuihin.
"Minä olen Lapin viimeinen ukkoherra”, esittäytyy Frans Niemelä, 88, Sallasta.
Ukkoherraksi nimitettiin hakkuu- ja uittokeskittymän ylintä päällikköä. Ukkoherroja oli vain suursavotoilla, pienemmillä oli työnjohtaja.
Metsätyönjohtaja Niemelä sai vuonna 1963 johdettavakseen Kemi Oy:n Tuntsan nokisavotan Pohjois-Sallassa.
”Herrat kuttuivat minut pääpirtin vierashuoneeseen. Säikähin, että nytkö tuli lopputili. Kemiyhtiön piiripäällikkö Mauri Melamies lausui, että mitäpä jos ottaisit ukkoherran homman. Minä siihen, että se kyllä tapahtuu.”
Hyviä tilejä
Vuonna 1960 käynnistynyt savotta oli seurausta edelliskesänä syttyneestä Tuntsan metsäpalosta. Kemi Oy osti puut pystyyn Metsähallitukselta.
Koska palo oli riehunut etenkin jouto- ja kitumailla, yhtiö sai luvan hakata nokipuiden lisäksi myös palolta säästyneitä tukkileimikoita.
”Eihän sinne kukaan olisi lähtenyt pelkkiä palopuita korjaamaan. Savotta oli yhtiölle kannattava, mutta myös savottamiehet tekivät hyvän tilin.”
Kevättalvella 1961 savotan vahvuus oli 730 henkilöä, joista emäntiä oli 41. Pääpirtin kirjoilla oli 42 päällikköä. Hevosia oli ajossa 124 ja autoja 24.
Frans Niemelä kertoo, että seitsenvuotisen savotan liikevaihto oli miljoona markkaa päivässä eli 30 miljoonaa markkaa kuukaudessa.
Tuntsa oli Euroopan suurin metsätyökeskittymä, ja Frans Niemelän rooli suomalaisen metsätyön koneellistamisessa oli merkittävä.
Traktorit tulivat metsään
Siinä missä Tuntsan edellinen ukkoherra oli suosinut puun hevoskuljetuksia, Niemelän myötä maataloustraktorit ja kuormaajat yleistyivät nopeasti.
Savotta sai runsaasti julkisuutta. Rovaniemellä toimiva Hirvaan metsäkoulu kävi tutustumassa edistykselliseen konesavottaan Unto Silvennoisen johdolla. Metsäopetus alkoi suuntautua koneiden käytön opettamiseen.
Talvisavottana alkanut puunkorjuu muuttui ympärivuotiseksi vuonna 1964. Kaikkiaan 220 metsuria katkoi nelimetrisiä rankoja moottorisahoilla. Työtä paiskittiin yötä päivää.
Tuntsalle oli rakennettu 220 kilometrin mittainen metsätieverkosto. Aluksi pöllit lastattiin kuorma-auton nuppeihin käsin, tukit nosteltiin kyytiin köysillä. Naruskajärven tammelle ajetut kuormat kipattiin veteen erikoisella tavalla.
”Autot ajettiin kallelleen. Sitten laukaistiin kuormaa pitelevät automaattikarikat, jolloin rungot rymistelivät lavalta.”
Porttikielto trokareille
Niemelä vastasi myös Tuntsan uitosta, johon oli pestattu pari topparoikkaa eli parikymmentä uittomiestä. Pöllit parkattiin savotalla puolipuhtaiksi, jotta ne kelluisivat paremmin. Hidas käsinparkkaus vaihtui koneelliseen parkkaukseen.
Lylypuut, joissa oli vähän sydänpuuta, olisivat uponneet ilman kuorintaa. Tukit uitettiin Kemiin kuori päällä. Ylivuotiset kuusirangat pääsivät parkistaan uiton aikana.
Niemelä tunnettiin periaatteen miehenä. Tilit maksettiin reilusti, mutta juokaleilla ja viinatrokareilla ei ollut savotalle mitään asiaa.
”Sanoin työn kysyjille, että jos tuutte humalaan, ei ole vastaanottoa. Siitä huolimatta jouduin antamaan lopputilin muutamille, kun eivät uskoneet.”
Koko ikä metsässä
Vuonna 1927 syntyneen Niemelän tie ukkoherraksi ei auennut sattumalta. Metsätöihin hän päätyi jo nuorena poikana Sallan Niemelän kylässä.
Niemelän isä toimi sallalaisen paliskunnan poroisäntänä ja hakkautti metsää Lapin sodassa poltettujen kylien jälleenrakentamiseen. Nuori Frans työskenteli rakennushirsiä sahaavan kenttäsirkkelin ylösottajana, joka merkitsi puiden mitat muistiin.
Ensimmäiset viralliset tilit hänelle latoi kouraan Metsähallituksen kasööri. Nuorukainen toimi tuolloin leimaajana eli kaadettavien puiden merkitsijänä. Leimaus tehtiin leimakirveellä erikseen pölli-, propsi-, tukki- ja siemenpuihin ennen savotan aloittamista.
Kokemusta karttui myös laudanluovuttajan työstä Itä-Lapin jälleenrakennuskohteissa sekä Neuvostoliitolle sodassa menetettyjen sallalaisten tilojen korvaamismenettelystä. Tuolloin Niemelä työskenteli Metsähallituksessa metsäharjoittelijana.
”Kuljimme arvioimassa maanlunastuslautakunnan luovuttamia tiloja. Siinä tutkittiin, oliko puustot jyvitetty oikein. Ettei jäisi löysiä.”
Luteita ja torakoita
Arvioimisreissuilla Niemelän työparina saapasteli metsänhoitaja Lehväslaiho, viimeisen päälle nuuka helsinkiläismies. Hän kyseli yöpaikoissa tarkkaan, paljonko maksaa vesimotti ja ylöspito. Moinen nuukailu tuntui lappilaisista oudolta.
Yksi kortteeri oli porokämpässä Pyhäjärven kylässä. Hirsien välistä pilkisti pihamaa, kun seinäsammalet puuttuivat.
”Kaveri kaivoi repusta pyjaman. Minä arvelin, että tässä kortteerissa ei pyjamaa tarvita. Viluhan siinä tuli, vaikka kaminaa kuinka eltattiin.”
Javaruksen kylässä arviomiesten kortteerina oli kylmillään ollut vanha talo, joka oli lämmitetty matkamiehille.
”Kun oikaisimme yöpuulle, huomasimme, että lutikat hyppivät katonrajasta, hyvä etteivät suuhun pudonneet. Seinähirsien välistä vilkkuivat satalukuisten russakoiden sarvet. Olihan se yöpaikka.”
Sundqvist pestasi
Vuonna 1986 eläkkeelle jäänyt Niemelä työskenteli lähes koko metsäuransa Kemi Oy:n palveluksessa, jonne hänet pestattiin jo talvella 1950.
Nuorukainen oli lähettänyt työnhakukirjeen Kemi Oy:n metsäosaston johtajalle, metsäneuvos Jarl Sundqvistille. Pian saapui vastaus, jossa kerrottiin, että Niemelä saa pestin kasööriksi Sallan metsäkonttorille.
Samalla Niemelä valmentautui metsäkoulua varten, lueskeli vapaa-ajallaan Pikku jättiläistä ja osasi puiden nimet latinaksi. Hän ei kuitenkaan ehtinyt metsäkoulun penkille, sillä yhtiö koulutti työhön. ”Kävin ensin metsätaloussuunnittelijan kurssin ja sitten kaikki mahdolliset kurssit.”
Usein hän osallistui niihin mestarihiihtäjä, metsäteknikko Veikko Hakulisen kanssa.
Majurit ja nuffit
Niemelä osallistui kasöörina myös Kemi Oy:n Tenniön savotalle, jonne oli tuotu töihin ensimmäisiä Fordson Major- ja Nuffield-traktoreita eli ”majureita” ja ”nuffeja”.
”Kerran yksi rattorimies oli jäänyt majurillaan kiinni kannon taakse. Kiivas mies antoi majurille semmoisen selkäsaunan, että sen jälkeen varsien päässä olleet lamputkin osoittivat eri suuntiin.”
Puut kaadettiin talvipakkasilla. Pölliristikot parkattiin silloinkin puolipuhtaiksi ja tukit uitettiin kuori päällä.
Tyveys- ja latvapölkkyjä, jotka eivät mahtuneet tukki- tai pöllimittoihin, kutsuttiin jynkyiksi. Jynkyt – eli ”ylioppilaat” – oli parkattu kummastakin päästä ja pantu pohjapinoihin.
”Siellä ne kelluivat muiden seassa. Kai ne Kemiin kelpasivat, ei niitä takaisinkaan tuotu.”
Tuntsalta Luiron uittoon
Tuntsan savotta päättyi vuonna 1967. Niemelän seuraava työmaa oli Luiron uiton johtaminen Lokan tekoaltaan alapuolella.
”Kemiyhtiö, Veitsiluoto, Rauma-Repola ja Metsäliitto ostivat puuta Luiron alueelta. Herrat olivat päättäneet, että uitto pitää koneellistaa, sillä se tuli liian kalliiksi paikallisten tekemänä.”
Niemelä sai käyttöönsä kaksi Ponsse-metsätraktoria. Iskuryhmä kamppeineen ja kymppeineen tuotiin Luirolle Sallasta. Puolet uiton työvoimasta leikattiin pois, mikä ei ollut paikallisen väestön mieleen. ”Yksikin tukkilainen teroitteli leukuansa ja tuijotti minua murhanhimoisesti, mutta siihen se jäi.”
Luiro oli uittajan painajainen: laiska, vähävetinen ja mutkainen joki, joka ruuhkaantui helposti. Ponsset kahloivat reilun metrin syvyydessä kummallakin puolella jokea.
”Kun isot kourakoneet nakkelivat tukit hiiteen, ruuhkan purku kesti vain muutaman tunnin. Miestyönä se saattoi kestää monta päivää.”
Luiron työmaan aikana Frans Niemelä totesi Kemi Oy:n piiripäällikkö Erkki Snellmanille uiton olevan järjetöntä hommaa, koska tie kulkee joen vierellä.
Kemijoen vesistön uitto päättyi kesällä 1991, ja sen jälkeen Lapin puut nousivat kumipyörille.
Artikkeli on julkaistu Aarteessa 3/2016.
Artikkelin aiheetMetsäpalvelu
Miltä metsäsi näyttää euroissa? Katso puun hinta alueittain ja hintojen kehitys koko Suomessa.
- Osaston luetuimmat
