Kemijoen viimeinen uittopäällikkö tuntee tukkilaistaidot ja koskien salat
Sotien jälkeiset Lapin suursavotat tarjosivat työtä myös uittomiehille. Pauli Yliaska Sodankylästä näki uiton huippuvuodet.Tilaajalle
Suman purkua Kitisellä vuonna 1975, jolloin Pauli Yliaska toimi uiton jokipäällikkönä. Kuva: Erkki Rännäli / Lapin metsämuseoJokipäällikkö Pauli Yliaska, 83, Sodankylästä työskenteli Kemijoen uittoyhdistyksen leivissä ensin Kitisellä ja sen jälkeen myös Luirolla Kemijoen vesistön uiton huippuvuosina. Alaisina hänellä oli enimmillään noin 300 tukkilaista 1960-luvun lopulla.
”Ukkini oli Kitisen ensimmäinen jokipäällikkö ja minä olen viimeinen”, Yliaska kertoo.
Yliaskan ukki Arvid Kontio oli toiminut myös Nuortin konesavotan ukkoherrana. Hänen johdollaan Nuorttikairan puut kuskattiin höyryvetureilla Tulppiosta Ylikemijoelle Lattunan uittolanssiin vuosina 1913–1916.
Yliaska on tullut isoisäänsä, mies on yhä kovassa iskussa. Korkeasta iästään huolimatta hän hoitaa 380 hehtaarin metsätilaansa. Metsätöiden lomassa on aikaa myös muisteluksille.
Uitto työllisti monia
Kemijoki oli Suomen merkittävin irtouittoväylä 200 vuoden ajan, ja vesistön viimeiset uitot nähtiin kesällä 1991. Sen jälkeen raakapuu nousi kumipyörille.
Maakunnassa nousi melkoinen polemiikki, kun kävi ilmi, että Kemijoki Oy, Metsäliitto ja Veitsiluoto Oy olivat sopineet Kemijoen uiton lopettamisesta Uittoyhdistyksen selän takana.
”Äkkiloppu tuntui pahalta. Uitto oli tärkeä työllistäjä kesäisin ja halvempi puun kuljettaja kuin tukkirekat”, 43 vuotta Kemijoen uittoyhdistystä palvellut Yliaska sanoo.
Uittoväki, poromiehet, maatalojen pojat ja yhtiöiden metsurit, riensi uittoon kevättöiden jälkeen. Uittomiesten ansiotaso oli suhteessa heikompi kuin rakennuksilla pakertavien hanslankarien. Tili luettiin kouraan tehtyjen tuntien mukaan, ja miesten ansiot perustuivat pitkiin työpäiviin.
Päällimmäisenä syynä Kemijoen uiton lopettamiseen oli uitettavan puutavaran määrän väheneminen ja muuttuminen tukista huonosti kelluvaksi kuitupuuksi. Samalla sahatavaran laatuvaatimukset kasvoivat. Pääosa mäntytukeista siirrettiin autokuljetuksiin vuonna 1988.
Uiton loppumisen jälkeen työttömiksi joutuneet miehet purkivat uiton rakenteita ja nostivat vuodesta 1992 lähtien uppopuita. Kemijoen puhdistaminen jatkuu kesäisin.
Poikasena miesten töihin
Kitisen törmällä Sodankylän Askassa varttunut Pauli Yliaska pääsi Kemijoen uittoyhdistyksen palvelukseen jo 16-vuotiaana. Vuosi oli 1950 ja Lapin sotakorvaushakkuut parhaassa vauhdissa. Kitinen oli tukkien täyttämä.
Innostus uittoon on peräisin jo lapsuusvuosilta. Yliaska muistaa taiteilleensa pikkupoikana tukkien päällä kotirannassa.
”Siitä seurailin uittoa, eikä äitini sitä kauhistellut. Uiton kokkina hän oli tottunut jokeen ja temppuiluun.”
Uitosta oli ehtinyt kertyä kokemusta jo ennen Uittoyhdistyksen palveluksessa vietettyjä vuosia. Perheen metsästä uitettiin lähes joka kevät hankintapuuta Käyräsjokea pitkin Kitiseen yksityisuittona.
”Uitimme itse, isä oli mestarina. Oli meillä siinä yksi vastuukin, ja ajoimme hännät Kitiseen. Jo 13 vuoden iässä ajattelin, että kyllä minusta taitaa uittomies tulla.”
Tukkilaisuransa alussa Yliaska työskenteli esimerkiksi lanssimiehenä, jonka työnä oli tuupata tukit riukukaljuille sillä välin, kun traktorimies haki uutta kuormaa.
Nuorukaisen ura urkeni nopeasti uiton kympiksi ja edelleen jokipäälliköksi. Kun edellinen jokipäällikkö Albert Hyötylä jäi vuonna 1965 eläkkeelle, tehtävä siirtyi Pauli Yliaskalle.
Uittopuomit kelohongasta
Kitisellä uitto aloitettiin heti jäidenlähdön jälkeen panemalla honkaiset uittopuomit paikoilleen. Myöhempinä vuosina puomipuuna käytettiin kuusta, joka sekin kesti 20–30 vuotta.
Puomien tehtävänä oli muun muassa estää puiden joutuminen metsään tulvaveden mukana. Kemijoen vesistössä oli kymmeniä tuhansia puomeja, joten niissä riitti työtä.
Pauli Yliaskan uran alkuaikoina puomipuut sidottiin toisiinsa lenkeillä, jotka oli väännetty kuusennäreistä. Myöhemmin sidonnassa ryhdyttiin käyttämään sinkkejä.
Kun puomit saatiin paikoilleen, rannalle ajetut pinot vyörytettiin lansseista jokeen, aluksi käsipelillä. Osa pinoista oli ajettu valmiiksi joen jäälle.
Uiton jälkeen puomit säilöttiin vedessä. Ne sijoitettiin suojaisiin kohtiin, jossa ne olivat turvassa jäiden lähdöltä. Yli-Kitisellä vastuut vedettiin maalle hevosilla tai keluilla.
”Puomien ympärystä hiekoitettiin keväällä hankitöinä, että aurinko sulattaisi ne irti jäistä mahdollisimman nopeasti.”
Uitto aloitettiin aina joen yläjuoksulta, jossa maat ovat jyrkkiä ja jossa vesi loppui ensin. Puut uitettiin aapasoita halkovien tammettujen ojien ja pikkupurojen kautta ensin Kitisen sivujokiin.
Sitten puut jatkoivat matkaansa Kitiseen, joka yhtyy Kemijokeen Pelkosenniemellä, ja pyrästettyinä edelleen Kemijärveen, jossa Yliaskan porukan uitto päättyi heinäkuun lopulla. Siitä eteenpäin uittotyöstä vastasivat Kemijoen porukat.
Ruokaa ja unta
Työ oli kovaa ja siihen tartuttiin aina, kun oli tarvis. Miehet olivat tulleet tekemään töitä, eivätkä he niskuroineet. Monesti tukkilaisen yöuni päättyi uittokokin aamuöiseen rääkäisyyn: ”Herätys! Nyt on joki tukossa!”
Uiton varhaisina vuosina miehet joutuivat usein syömään repusta. Myöhempinä aikoina uittoporukkaan kuuluivat kokki ja katettu kokkivene. Ruoat valmistettiin rantatulilla keitistangon nokassa. Lämpimillä keleillä ruokatarvikkeita hankittiin säännöstellen, etteivät ne olisi pilaantuneet.
Uittoväki nukahti yleensä teltoissa tai laavuissa, kamiinan lämmössä tai rakotulien loisteessa. Toisinaan tukkilaiset pääsivät pitkälleen talojen pirtteihin. Sija löytyi lattialta, reppu tyynynä, patjana vilttikäärö.
”Talonväki nukkui missä nukkui eikä vastustanut järjestelyä.”
Kitisen uiton kohokohta oli Kairalassa Tallavaaran talo, joka oli varautunut ruokkimaan parisataa tukkilaista. Pirtissä oli pitkä ja runsas seisova pöytä, ja miehet maksoivat ruokailunsa itse. Ruokaa oli kerätty tätä varten koko talvi.
”Oli sunnuntai. Syönnin jälkeen panin seinän vierelle maata. Nukuin yön, ja päivän perään. Sitä mukaa kuin aurinko kääntyi muutin paikkaa”, Yliaska kertoo. ”Sama se oli muillakin ukoilla.”
Tammet ryöstäytyivät
Uitossa sattui ja tapahtui, kun tulvavesi virtasi ja joessa ui paljon puuta. Vastuun katkeaminen ei ollut kaukana katastrofista. Kitisellä oli paljon puomittamista. Vastuupuomit suljettiin puiden pitämiseksi paikoillaan, kunnes hännät ehtivät saapua vastuulle.
Kitisen ylimmäinen vastuu sijaitsi nykyisen Porttipahdan voimalaitoksen kohdalla. Seuraava sijaitsi Peurasuvannossa Kurittukosken alapuolella. Puissuvannon vastuu oli edellisen alapuolella, muutaman kilometrin Peurasuvannosta alavirtaan. Sitten tulivat Kersilön ja Räkki-Luoston vastuut.
Mieleenpainuva oli kevät, jolloin Askan lähettyvillä oleva Luosto-ojan tammi oli ryöstäytyä valloilleen. Torvisen jakokunta oli talven aikana hakannut ”ylivoimaisen määrän puuta” välilanssiin, joka läjättiin keväällä tammen niskalle.
Kun uittovedet sitten nousivat hyvälle mallille, puuta ruvettiin uittamaan tammenreiästä alavirtaan.
”Ensin meinasi käydä sillä lailla, että tammi ryntää ja ajattaa puut metsään, pitkin maailmaa.”
Kun Luosto-ojalta ruvettiin kiireesti suoltamaan puuta Kitiselle, siellä kävi huonosti, kun kuuden kilometrin päässä Luostotunturin kohdalla sijainnut Räkki-Luoston vastuu suljettiin. Vastuulle tuli ruuhka, vesi nousi ja vastuupuomi katkesi.
Kymppi käski parhaan juoksijan painella Luosto-ojan tammelle. Työnä oli kertoa ukkoherralle, että tammenreikä pitää sulkea heti. Vuorokauden kuluttua Räkki-Luoston vastuu saatiin tehtyä uudestaan ilman, että aivan mahdottomia puumääriä karkasi alajuoksulle.
Vastuupuomi kaadettiin vastavirrasta joen yli viiden venekunnan voimin soutamalla. Veneen perimmäisellä miehellä oli puominpää kiinni. Tämän tehtävänä oli leikkauttaa veneraitoa virrassa siten, että se pääsee yli joen. Usein vastuupuomina käytettiin kolminkertaista paripuomia.
Miehiä hukkui koskiin
Puusta valmistetun, teräväpäisen 6–8-metrisen uittoveneen perämieheksi pantiin paras mies, ja ammattilainen piti löytyä keulastakin. Veneeseen mahtui kymmenkunta miestä. Yhden uittoporukan käytössä oli neljä venettä varusteineen.
Kitisen kovimmat kosket, Orakoski, Porttikoski ja Kurkiaska, kuohuivat Askan kylän molemmin puolin. Sattui joskus niinkin, että vene kippasi matkustajat Ahdin vieraiksi. Toisinaan syy löytyi peränpitäjästä. Kerran Orakoskessa soutumiehillä oli ollut luottamuspula perämieheen jo ennen koskenlaskua.
”Niinhän siinä kävi, että vene nurin ja miehet uimasilleen. Kosken alta kontattiin rannalle. Kokkitulille saapui viimein perämieskin, jolle luettiin tappotuomio. Siitä paikasta mies pinkaisi metsään, eikä häntä nähty Kitisen uitossa sen jälkeen”, Yliaska kertoo.
Edellisen jokipäällikön Albert Hyötylän aikana kuusi tukkilaista oli hukkunut veneiden kaaduttua ensin Kitisen Yläkönkäällä ja sitten Porttikoskella.
Jälkimmäisen tapauksen aikana Yliaska työskenteli kymppinä ja oli Orajärven lossin kohdalla puomittamassa. Onnettomuuteen joutunut alimmainen roikka työskenteli tulvassa kuohuvan Porttikosken alla siipipuominlaitossa.
”Hirveä oli Portin aalto. Keluvene kaatui puomin laitaa laskiessaan. Kolme miestä siinä hukkui.”
”Missä oli kriittisiä paikkoja, minä menin aina itte, jos en ollut satavarma että äijät ovat ammattilaisia.”
Syystöinä veneet paikattiin, puhdistettiin, tervattiin ja varastoitiin uittoyhdistyksen tukikohdan katokseen Portin pirtille neljä venettä päällekkäin. Sitten ne olivat valmiit seuraavaa kevättä varten.
Kisailu kuului uittoon
Pauli Yliaska on ollut myös innokas tukkilaiskisailija. Palkintovitriiniin on kertynyt lajin pokaaleja, arvokkaimpina kaksi suomenmestaruutta.
Mies on laskenut Tornionjoen suurimman kosken Kukkolankosken tukilla kahdeksan kertaa ja muutaman kerran lautallakin.
”Kukkola oli koskista kovin, se otti miehestä mittaa.”
Vuonna 1967 Yliaska osallistui Tukholmassa Suomea esittelevään Finn Finlandia -tapahtumaan yhdessä Kemijoen uittoyhdistyksen tukkilaisten kanssa. Tukkilaiset esittelivät taitojaan viikon verran Tukholman keskustassa Strömmenillä kilpaillen keskenään puomilla juoksussa, rullauksessa ja tukilla laskussa.
Yhdessä Lauri Leinosen kanssa Yliaska esiintyi myös Montrealin maailmannäyttelyssä Kanadassa samana vuonna. Kahden viikon ajan miehet laskivat vuolasta St. Lawrence -jokea tukilla satatuhatpäisen yleisön edessä.
Kemijoen valjastaminen hävitti kosket ja teki perinteiset tukkilaistaidot tarpeettomiksi. Tämän jälkeen Kemijoen uittoyhdistyksen miehet eivät enää yltäneet kisoissa mestaritasolle.
Artikkeli on julkaistu Aarteessa 8/2017.
Metsäpalvelu
Miltä metsäsi näyttää euroissa? Katso puun hinta alueittain ja hintojen kehitys koko Suomessa.
- Osaston luetuimmat
