Tiesitkö, että lehtokurppa näkee samanaikaisesti joka suuntaan?

Kahlaajalinnuista tulevat mieleen lähinnä rannat ja suot, mutta maassamme pesii kaksi lajia, jotka elävät metsissä. Niistä vanhoihin rastaanpesiin muniva metsäviklo viihtyy pikkupurojen varsilla ja märissä korpipainanteissa – tavallaan rantalintu siis sekin, vaikka rannat ovat kovin vähäisiä.

Lehtokurppa sen sijaan on aito metsälintu, joka pesii tuoreiden kankaiden, lehtojen ja muiden rehevien metsien siimeksessä. Se viihtyy mainiosti myös rantametsissä muttei rannan vaan niiden lehtevyyden takia.

Harva kulkija on lehtokurppaa kuitenkaan metsässä nähnyt, niin piileskelevää elämää se viettää. Parin metrin päästä siivilleen räpsähtävä, tiheikköön nopeasti katoava lintu jää usein tunnistamatta, mutta asiaa tuntevalle yläperän kirkas, punaisenruskea väri paljastaa pakenijan juuri lehtokurpaksi.

Jos pääsee rauhassa katsomaan lehtokurppaa, se on helppo tunnistaa. Lähes kolmekymmensenttisellä linnulla on pitkä suora nokka ja tukevanpyöreä olemus. Sen selkäpuoli on ruskean eri sävyjen ja mustan kirjavoima, vaaleaa alapuolta koristaa tiheähkö poikkiraidoitus. Linnun tummat silmät ovat suuret ja sijaitsevat pään keskellä, joten se näkee samanaikaisesti joka suuntaan, myös taakse ja suoraan ylös. Näin se havaitsee siivekkäät viholliset vaikka ruokailuun keskittyneenä, nokka syvälle karikkeeseen tungettuna.

Hyvin harvoin lehtokurppaa näkee avoimilla rannoilla, joilla useimmat muut kahlaajat elävät. Kuvan nuori kurppa käyskenteli hiekkakannaksella emonsa kanssa ja jäi paikoilleen tämän lennettyä metsän suojaan. Kuva: Heikki Willamo

Jos lähikohtaamiset lehtokurpan kanssa ovat harvinaisia, on niiden iltahämärissä tapahtuva soidinlento monille sitäkin tutumpi. Kurpat saapuvat muuttomatkaltaan varhain keväällä ja aloittavat soitimensa jo huhtikuun alun iltoina. Lentely on kiihkeimmillään toukokuussa, mutta ainakin osa naaraista pesii kahdesti kesässä, joten toinen soidinhuippu koittaa myöhemmin kesällä. Käytännössä lentoa pääsee seuraamaan huhtikuulta aina heinäkuun lopulle.

Koiraat lentävät juuri puiden latvojen yläpuolella pitäen kurnuttavaa ääntä, jonka katkaisee välillä terävä sihautus. Lento on kummallisen nykivää, jolloin siiveniskut näyttävät seuraavan kurnutuksen rytmiä.

Koiras lentää laajoja kierroksiaan ilta illan perään. Vaikka se näyttää noudattavan täsmällistä reittiä, näin ei ole. Se lentää vaihtelevia soikioita, joiden halkaisija on parisen kilometriä. Joskus hämärässä saattaa nähdä kahden tai kolmen linnun ajavan toisiaan takaa puiden keskellä. Meno on vauhdikasta, ja sitä säestää kiivas sipinä. Kysymys on kilpailevista koiraista, jossain metsän kätkössä odottaa naaras. Sen luo laskeuduttuaan koiras jatkaa soidintaan kiertelemällä sitä päälaen höyhenet koholla, pyrstö levitettynä ja siivet riipuksissa kuin metsäkukolla konsanaan.

Parittelun jälkeen koiras on hoitanut osuutensa. Se jättää koko pesinnän naaraan harteille ja jatkaa soidinlentoaan valloittaakseen uuden lyhytaikaisen puolison. Naaras kuopii maahan vähäisen kuopan, sisustaa sen muutamalla lehdellä ja munii siihen neljä suurta munaa.

Pesä saattaa olla avoimesti kuivien lehtien keskellä, mutta naaraan kirjava suojaväri naamioi sen täydellisesti ympäristöönsä. Usein pesä on kuitenkin pienen kuusennäreen suojassa, kiven tai liekopuun kyljessä tai varsinkin myöhemmin kesällä mustikanvarpujen suojassa. Yhtä kaikki hautovaa lehtokurppaa on miltei mahdoton nähdä, ennen kuin se säikäyttää räpsähtämällä lentoon aivan jalan alta.

Poikaset kuoriutuvat noin kolmiviikkoisen haudonnan jälkeen untuvapeitteisinä ja hyvin kehittyneinä. Ne jättävät pesän heti kuivuttuaan ja kuljeskelevat metsässä emonsa johdattamina. Ne osaavat heti etsiä lieroja ja kastematoja, erilaisia hyönteisiä ja niiden toukkia, hämähäkkejä, etanoita, kotiloita ja muita karikkeen selkärangattomia herkkätuntoisen nokkansa avulla. Ne työntävät aikuisten tavoin nokan karikkeeseen ja pehmeään maahan, kääntelevät lehtiä ja tunnustelevat syötävää.

Emo pitää poikasiin yhteyttä hiljaisella lipinällä. Tultuaan yllätetyksi se pyrkii johtamaan vihollisen pois leikkimällä siipirikkoa. Se räpiköi maassa surkean näköisenä siivet levällään samalla, kun poikaset painautuvat liikkumattomiksi piiloihinsa. Usein taktiikka toimii ja saalistaja kiinnostuu emosta. Houkuteltuaan tämän tarpeeksi kauas lintu kokee äkkiparantumisen ja lennähtää tavoittamattomiin.

Poikaset tekevät lyhyitä pyrähdyksiä runsaan viikoin vanhoina mutta saavuttavat täydellisen lentotaidon vasta kuukauden ikäisinä. Niillä on aikaa harjoitella, sillä Keski-Eurooppaan suuntautuva muutto alkaa vasta syyskuun puolimaissa. Viimeisiä viivyttelijöitä näkee vielä marraskuun puolella, ja joskus harvoin lehtokurppa voi yrittää talvehtimista sulana pysyvän puron tai ojan varressa. Leutona talvena tämä saattaa onnistuakin.

Lehtokurpan levinneisyysalueen pohjoisraja kulkee Perämeren pohjukasta Joensuun tietämille. Varsinkin maamme eteläosissa se on suhteellisen runsaslukuinen lintu, jonka kanta on pikemminkin runsastumassa kuin vähenemässä. Laji laajentaa elinalueitaan hitaasti kohti pohjoista, tuo leviäminen saanee tulevina vuosina lisävauhtia ilmaston lämpenemisestä.

• Lehtokurppa on riistalintu, jonka vuosittaiset saalismäärät liikkuvat parin tuhannen yksilön tietämissä. Kurpanmetsästys ei siis ole Suomessa kovin yleistä, mutta etelämpänä Euroopassa lintu on monin paikoin suosittua riistaa.
• Kurppien heimoon kuuluvilla neljällä kotimaisella lajilla on jokaisella varsin erikoinen soidinääni.
• Lehtokurppa kurnuttaa kuin sammakko, taivaanvuohi määkii nimensä mukaisesti kuin vuohi. Jänkäkurpan ääntä on luonnehdittu puusillalla laukkaavan hevosen kavionkapseeksi, ja harvinaisen heinäkurpan sihiseviin viserryksiin sekoittuu näppäilyä, joka kuulostaa pöydälle pudotetun pingispallon pomppimiselta.