Vaikka parivuotias Mäyräsalon Riki on luonteeltaan varovainen, se on jäljittänyt jo 11 villisikaa. Kuva: Johannes Wiehn
Villisika on ovela ja varovainen eläin, joka tietää, kun sitä metsästetään ‒ ”Villisika haistaa tryffelin maan alta ja kaukaa keski-ikäisen miehen”, metsästäjä sanoo
Suomen ja Venäjän rajamailla Miehikkälässä villisiat teutaroivat kuusikossa ja möyhentävät peltoja raja-aseman ja kauppakeskuksen valosateen alla. Aarre seurasi villisikajahtia.Tilaajalle
Marko Husu (oik.) ja Samuli Husu ovat Muurikkalan metsästysyhdistyksen aktiivisimpia villisikojen metsästäjiä. Kuva: Johannes WiehnTuuli, tuuli, tuuli. Tuulta ei voi korostaa liikaa villisian metsästyksessä, niin kuin ei Venäjää turvallisuuspolitiikassa taannoisen puolustusministerin kuuluisassa puheessa.
Samuli Husu seisoo pellon reunalla ja pitää sormeaan pystyssä lokakuisessa tihkusateessa. Tuuli on harmittavan vaisua. Sen pitäisi tuntua kasvoilla, olla riittävän navakka, jotta sikoja pääsisi lähestymään tuulen alta.
Kyttäyskoppiin on illan hämärtyessä turha kavuta, vaikka sen katosta nousee parimetrinen hormi. Matalapaine laskee kopin hajut pellolle.
”Villisika haistaa tryffelin maan alta ja kaukaa keski-ikäisen miehen”, Husu sanoo.
Villisika pitää yllättää. Erinomaisen hajuaistin lisäksi sillä on hyvä kuulo. Ja onhan se ovela ja varovainen otus, joka tietää, että sitä metsästetään.
”Lauma saattaa kiertää tuulen alle nuuhkaisemaan, onko ukkoja kyttäämässä, ja palata ruokailemaan myöhemmin. Jos tästä ampuisi villisian, ei samaa laumaa näkyisi samalla paikalla viikkoon.”
Ase ja koira, kaksi tärkeintä
Puiden runkoihin kiinnitetyt nauhat muistuttavat rajavyöhykkeestä. Peltoaukean toisella laidalla siintää Vaalimaan raja-asema.
Paikkakunta on entinen Säkkijärvi ja nykyinen Miehikkälä. Täällä, Venäjän rajan tuntumassa, sijaitsevat Muurikkalan metsästysyhdistyksen jahtimaat. Viereisen kuusikon mättäät on ruovittu kärsillä herkkupaloja etsiessä. Pellolla on sikojen houkutteluruokana ämpärillinen viljaa.
Yleensä jahtimies on liikkeellä yömyöhään ja yksin, mutta nyt Samuli Husun metsästyskaverina on Marko Husu. Miesten isät ovat pikkuserkuksia, lapsuudenkodit sijaitsevat lähimailla.
Samulin tila-auton takatilassa odottelee pienimünsterinseisoja Mäyräsalon Riki.
Haukkuvalla hirvikoiralla ei voisi rajan pinnassa metsästää, sillä siat pakenevat aina ja koira menee sikojen perässä Venäjälle. Koiraa tarvitaan vasta ampumisen jälkeen, sillä jopa keuhko-osuman jälkeen villisika voi ampaista sata metriä, enemmänkin.
”Ampumapaikalla näkee harvoin verta. Sitä ei tule villisiasta lorottamalla, sillä ihra täyttää luotikanavan”, Samuli Husu sanoo.
Ilman koiran apua villisian etsiminen pimeässä on toivotonta. Tummakarvainen eläin maastoutuu öiseen peltoon ja pusikoihin, ja koska verijälkiä ei näy, ei tiedä, mistä suunnasta etsiä.
Kaikki koirat, varsinkaan kokemattomat, eivät lähde sian perään. ”Rohkea koira voi olla lyhytikäinen”, Samuli Husu sanoo.
”Koiran eleistä näkee, milloin se on osumapaikalla. Siitä se lähtee vahvasti jälkien suuntaan. Jos ei lähde, pitää soittaa kaverin koira apuun.”
Ase ja koira. Siinä ovat villisian metsästyksen tärkeimmät työkalut ja apurit.
”Kolmas on ampumatuki. Käsi väsyy tähdätessä.”
Marko Husu tutkii tuoreita ruopimisjälkiä kuusikossa. Husun syksyn arki-illat kuluvat villisikajahdissa. Kuva: Johannes WiehnKovaääninen teutaroija
Tuuli ei ole suotuisa eikä paremmaksi muutu, vaikka kuinka tutkisi kännykästä säätietoja. Miehet siirtyvät parin kilometrin päähän kodalle ja sytyttävät tulet. Nakit kuumenevat ritilällä villisian metsästyksen erityispiirteistä puhuttaessa.
”Muurikkalassa ensimmäinen villisika ammuttiin 1990-luvulla. Me kaksi aloitimme niiden metsästyksen vuosituhannen alussa”, Marko Husu kertoo.
Yrittäjä Samulin ja prosessinhoitajana työskentelevän Markon viikonloput lokakuusta jouluun kuluvat hirvijahdissa. Viikolla he ehtivät villisikojen perään.
Suomessa villisikaa tavataan eniten itärajalla. Sitä saa metsästää ympäri vuoden, mutta talvella Muurikkalan villisikakanta on nolla yksilöä. Villisiat siirtyvät Venäjän puolelle, laajalle rajavyöhykkeelle, jossa ne saavat olla rauhassa.
Keväällä ne palaavat ja käyvät ensiksi syysvehnän kimppuun. Sitten alkaa kauran maiskutus. Kaikkiruokaisina ne syövät myös raatoja. Siksi villisian liha pitää aina tarkistuttaa trikiinin varalta.
Jos ruokaa riittää, villisiat eivät paljon liiku. Syödessään ne pitävät kamalaa mekkalaa. Tappelevat ja vinkuvat. Teutaroivia villisikoja voi luulla karhuksi.
”Viljapelloilla jälki on karmeaa. Siat tallovat kaiken ja paskovat päälle. Täälläpäin meitä kannustetaan pitämään kanta kurissa”, Samuli Husu sanoo.
Metsänomistajana hän ei ole kärsinyt sikojen touhuista. Keväällä istutetuista 4 000 kuusentaimesta vain yksi oli katkennut sikojen möyriessä.
Ruokintapaikat helpottavat sikajahtia. Marko Husu ripottelee kauraa syötiksi. Kuva: Johannes WiehnTekniikkaa ja voimaa
Muurikkalan metsästysyhdistyksen jäsenet ampuvat 20–30 villisikaa vuodessa. Villisikojen metsästys on etenkin seuran nuoremman kaartin suosiossa.
Tekniikkaa tarvitaan. Riistakameroista saa apua; jotkut käyttävät lisäksi kauko-ohjattavaa vihreää syöttivaloa. Raskain osuus on noutaa villisika ojasta, jonne sen matka usein päättyy.
Juhannusaattona Marko ampui puolenyön jälkeen yli satakiloisen ylivuotisen karjun. Taivas oli tumma, satoi ankarasti. Hän veti sikaa pulkassa ensin väärään suuntaan, koska ei voinut sateen takia tarkistaa puhelimesta suuntaa. Kun urakka oli ohi, jalat olivat hyytelöä.
Samanvuotisten porsaiden kanssa liikkuva emakko on rauhoitettu heinäkuun loppuun asti, mutta sellaista Husut eivät ammu koskaan. Jos emo ei ole valvomassa, karjut astuvat naarasporsaita ja sikakanta ryöpsähtää.
”Nyrkkisääntönä on, että keväällä ammumme ylivuotisia ja syksyllä porsaita. Vähennämme uusien mahdollisten emakoiden määrää”, Marko Husu kertoo.
Kuplavolkkarin kokoiset vanhat karjut ovat harvinaisia sattumia. ”Aika yleinen havainto on, että pellolla on nähty karju. Sillä karjulla on tosin usein nisät.”
Isoin Muurikkalassa ammuttu karju oli 187-kiloinen. Se oli kolhinut ensin auton kanssa.
Karjut viihtyvät erakkoina omissa oloissaan. Alkutalven kiima-aikana ne säntäilevät laumasta toiseen, mutta silloin niiden lihassa on raju virtsainen maku.
Haavoittuneesta villisiasta on tehtävä ilmoitus poliisille. Haavakkojahtiin tarvitaan kaksi aseistautunutta metsästäjää ja koira, jolla on suojapuku. Haavoittunut villisika voi hyökätä koiran tai miehen päälle aseenaan veitsenterävät torahampaat.
Samuli Husu ampuu villisikoja 7,62-kaliiperisella Sakon kiväärillä. Kuva: Johannes WiehnHiipimistä tekokuutamossa
Iltakahdeksalta makkarat ja pullat on nautittu ja lämmin kota saa jäädä. Metsästäjät pukevat takit ja otsalamput ja lähtevät matkaan.
Autot pysäköidään puolen kilometrin päähän ruokintapaikalta. Siitä alkaa hiljainen hiipiminen kyttäysapajille. Sora ei saa rapista kengän alla eivätkä oksat katkeilla. Tuulta tarkkaillaan.
Miehet lähtevät eri suuntiin. Yhteyttä pidetään äänettömillä WhatsApp-viesteillä.
Edetessään Samuli säpsähtää, kun pimeydestä kajahtaa röhkäisy. Sika on metsässä ehkä vain parinkymmenen metrin päässä.
Kun hän saapuu ampumapaikalle, silmät ovat tottuneet hämärään. Kotikenttäetua tuo Vaalimaan raja-aseman, Zsar Outlet Villagen ja moottoritien valojen kajo taivaanrannassa. Syksy ja talvi Muurikkalan jahtimailla on ainaista tekokuutamoa.
Samuli asettelee Sako 75 -kiväärinsä kolmijalkaan ja jää odottamaan. Kestää tuskin kymmentä minuuttia, kun näkyy liikettä.
Naaras ja viisi porsasta saapuvat ruokintapaikalle. Ensin tunnistus, sitten tähtäys. Etäisyyttä on vajaat sata metriä. Tavoitteena on onnistunut riistalaukaus possun lavan taakse tai niskaan.
Ei onnistu, lauma on liian kasassa. Se ei välttämättä viivy kauan syömässä.
Tapahtuu hajaannusta, ja pienin porsaista jää muista jälkeen. Metsästäjä näkee tilaisuuden. Tähtäys, sormi liipaisimelle, lätsähtävä ääni. Osuma.
Molempia jahtimiehiä onnisti. Saaliiksi saatiin kaksi porsasta. Kuva: Johannes WiehnNäytteet talteen, liha kylmään
Porsas löytyy ampumakohdalta, joten Mäyräsalon Rikin apua ei tarvita. Samuli vetää saaliin pulkalla pellon reunaan ja nostaa sen peräkoukkuun kiinnitettyyn koriin.
Marko jatkaa kierrosta ja vaihtaa paikkaa. Puolen tunnin kuluttua Muurikkalan illassa kajahtaa äänenvaimentimen tukahduttama laukaus. Isosta laumasta, jossa on useita emakkoja ja yksivuotisia, on yksi porsas nurin.
Kun Markonkin saalis on kyydissä, miehet ajavat metsästysseuran majalle.
Paperirullasta viilletään lattian suojaksi arkkeja ennen saaliin nylkemistä ja paloittelua. Pienemmällä porsaalla painoa on 28,2 ja isommalla 37,5 kiloa.
Lihasta otetaan näytteet, jotka Ruokavirasto tutkii trikiinin ja afrikkalaisen sikaruton varalta.
Ribsit, kinkku, lapa, kassler, fileet ja syötävät sisäelimet siirretään pakastimeen odottamaan tutkimustuloksia. Saalista ei tarvitse riiputtaa; porsaasta ei saa sitkeää.
Kunnia-asia on tarjota saalis maanomistajille, viljatilallisille, jotka kärsivät villisioista eniten.
”Me olemme renkipoikia. Ikinä emme ole myyneet lihaa emmekä myy”, Samuli Husu sanoo lahtivajan loisteputkien valossa.
Ulkona on täysi pimeys. Kello lähestyy puoltayötä, mutta tässä lajissa se on vähän.
”Monasti siat alkavat liikkua vasta yhden jälkeen yöllä.”
Ruokavirastolle lähetetään etujalan lihaksesta, kielestä ja verestä näytteet, jotka tutkitaan eläintautien varalta. Kuva: Johannes WiehnVillisika (Sus scrofa)
Suomen villisikakannan keskimääräinen koko oli tammikuussa 2022 noin 3 100 villisikaa. Vuonna 2021 metsästettiin noin 1 440 villisikaa. Kannan painopiste on Itä-Uudellamaalla ja Kaakkois-Suomessa.
Villisikakarju painaa 50–200 kg, emakko 35–150 kg. Ruumis on vahva ja sivuilta litteä. Karvapeite on vahvaa, tummaa ja pitkäharjaksista, syntymäkarvassa on pystyviirut. Porsaita syntyy yleensä 6–10, ja emakolla voi olla useita pahnueita vuodessa.
Villisika syö muun muassa juuria, mukuloita, versoja, marjoja, sieniä, hyönteisiä, matoja, pikkunisäkkäitä ja haaskoja.
Porsaatonta villisikaa saa metsästää ympäri vuoden. Naaras, jota seuraa saman vuoden porsas, on rauhoitettu 1.3.–31.7.
Tietoa villisikakannan koosta ja levinneisyydestä tarvitaan paitsi kannanhoitoon myös eläintautiriskien arviointiin. Tautiriskeistä merkittävin on afrikkalainen sikarutto (ASF). Suomen Sikayrittäjät ry maksaa metsästysseuroille toiminta-avustusta jokaisesta pyydetystä villisiasta.
Artikkeli on julkaistu Aarteessa 8/2022.
Artikkelin aiheetMetsäpalvelu
Miltä metsäsi näyttää euroissa? Katso puun hinta alueittain ja hintojen kehitys koko Suomessa.
- Osaston luetuimmat
