Puinen, tervapohjainen suksi sopii pakkaskelille – pito pehmeällä lumella on omaa luokkaansa

Puusta valmistettu, tervapohjainen suksi on pakkaskelin suksi. Kuivassa lumessa suksi luistaa mainiosti. Sen tervattu pohjamateriaali toimii eteenpäin luistopintana ja taaksepäin pitopintana. Pakkaskelillä suksea ei tarvitse tervaamisen lisäksi käsitellä millään muulla tavalla.

Tervapohjaisen puusuksen paras ominaisuus on kuitenkin pehmeän lumen pito, joka on omaa luokkaansa.

Muutama vuosi sitten hiihtovaelluksella kiipesimme kaveriporukkamme kanssa Savukosken Itäkairassa Naltiotunturin rinnettä. Mukana oli monenlaisia suksia: eripituisia muovisia tai muovipohjaisia eräsuksia, sileäpohjaisia suksia, joissa oli pitovoide tai suomupitopohjat, sekä yhdet tervatut puusukset.

Viimeksi mainittu suksipari oli ainoa, jolla tammikuun pehmeässä lumessa onnistui kiipeämään tunturin laelle.

Vaikka muovisuksissa oli kantopintaa jopa enemmän kuin puusuksissa, niiden pito ei riittänyt tunturinrinteen upottavassa lumessa. Muovipohjaisilla suksilla hiihtäneiden olisi pitänyt kiinnittää nousukarvat suksiensa pohjiin, jotta he olisivat päässeet tunturin huipulle.

Pakkasella suksea ei tarvitse tervaamisen lisäksi käsitellä millään muulla tavalla. Kuva: Arto Komulainen / VL-arkisto

Kun uuden lumen eli vitin satamisen jälkeen ilma lauhtuu lämpimän puolelle, kostea lumi tarttuu helposti tervapohjaan. Tällainen lumi on haastavaa hiihtää puusuksella, tosin ei se ole helppoa muillekaan suksityypeille.

Jotkut sipaisevat pohjaan parafiinia eli tuttavallisemmin kynttilää. Nykyään teolliset voiteet pelastavat pahimmilta ongelmilta. Uudelle lumelle ne tepsivät, mutta pakkaskelin kostean lumen jäätymiselle tervapohjaan niistä ei valitettavasti ole ollut apua.

Jäätä kertyy suksen pohjaan, kun muutaman asteen pakkasella lumi sataa alas kosteana. Tällainen lumi, jota vanha kansa nimitti jäätikkääksi, on puusuksen tervatulle pohjalle myrkkyä. Kosteus jäätyy suksen pohjaan harmaaksi jääksi pahimmillaan jo muutaman kilometrin hiihdon jälkeen. Onneksi tällaiset lumisateet pakkasella ovat harvinaisia, ja muutama tunti satamisen jälkeen jäätäminen loppuu.

Havaintojeni mukaan suomupitopohjainen muovisuksi pitää useimmissa hiihtokeleissä riittävästi, mutta luistossa suomukuvio jarruttaa ja liu´ussa tervapohjasuksi vie voiton. Sileäpohjaiseen muovisukseen ei saa yhtä hyvää pitoa kuin puusukseen, koska pitovoidealue tai suomukuvio on pienellä alueella. Hyvä voitelija saa kyllä muovisuksen luiston tervasuksen veroiseksi etenkin muutaman asteen pakkasessa.

Hiihtovaeltajissa on vannoutuneita puusuksella hiihtäjiä. Vas. Ylösen ja oik. Vilmingon metsäsukset. Kuva: Arto Komulainen / VL-arkisto

Käsin valmistettujen puusuksien etuihin kuuluu mahdollisuus tilata sukset omien mittojen ja mieltymysten mukaan.

Itse aloitin hiihtovaellukset 25 vuotta sitten hiihdellen pääasiassa avotuntureiden tiiviillä lumilla muovisia tunturisuksia käyttäen. Sittemmin, laskeutuessani vaelluksillani metsien ja soiden pehmeille lumille, tunturisuksen 1 200 neliösenttimetrin kantopinta-ala ei riittänyt.

Kun olin joutunut keskeyttämään Lapin halki suunnitellun vaellukseni pehmeisiin lumiin, otin yhteyden Ylösen suksitehtaaseen. Olin kuullut, että siellä tehdään puiset sukset hiihtäjän toiveiden mukaan.

Esitin Ylösen puusuksiekspertti Hannu Laitalalle toivelistani:

Suksessa saisi olla pehmeille lumille kantopintaa lähes tuplaten tunturisukseen verrattuna ja pituutta kolme metriä. Eräsuksien suoran profiilin sijasta tulisi olla leikkaavuutta, jolloin suksea voisi ohjata kallistamalla. Suksen reunassa olisi hyvä olla teräskantit tunturi- ja laskettelusuksien tapaan. Lisäksi suksen kärki saisi olla notkea, jolloin se nostaisi suksen etuosaa pehmeän lumen päälle.

Hieman hämmästyin, kun kaikki toiveeni toteutuivat. Näin minulla oli toivesukset.

Käytän niitä aina umpihangessa hiihtäessäni niin pitkään kevättalvelle, kun ilman ja lumen lämpötila on pakkasella ja satava lumi kuivaa.

Lue myös: Kotimaiset puusukset tehdään käsityönä Sotkamossa ja Hankasalmella

Puusukset voi tilata omien mittojen ja toiveiden mukaan. Kuvan suksessa on taipuisa kärkiosa ja teräskantit. Kuva: Arto Komulainen / VL-arkisto

Hiihtovaeltajan varusteet kulkevat rinkassa tai ahkiossa. Tilavaan ahkioon kertyy tavaraa – usein tarpeetontakin – kymmenien kilojen edestä. Suksella liikuttaessa ahkion vetäminen vaatii ennen kaikkea pitävää suksea. Niinpä ahkiota vetäessäni käytän puusuksia.

Myös metsäammattilaisten ja metsästäjien joukossa on vannoutuneita puisten metsäsuksien käyttäjiä. Sopivan mittaiset ja levyiset sukset, joissa on hyvä pito, ovat korvaamaton apuväline etenkin mäkisissä maastoissa.

Puusuksi vaatii kunnollisen siteen ja hiihtojalkineen. Jalkinetta ja sidettä valittaessa tulee varmistaa niiden yhteensopivuus, sillä sidejärjestelmiä ja hiihtokenkien kiinnitysmekanismeja on useita.

Yleisesti eräsuksien kanssa käytetyllä huopakumisaappaalla on puolensa, mutta myös sen puutteet hiihtojalkineena ovat ilmiselvät.

Oikean kokoinen ja sitä kautta tukeva jalkine on ratkaiseva suksen ohjattavuuden kannalta. Etenkin pitkillä hiihtomatkoilla korostuu tuntuma sukseen. Se syntyy kengän ja siteen kautta.

Yksi laadukkaiden siteiden valmistaja on norjalainen Rottefella. Sen NNN-BC-sidejärjestelmä on kevyt hiihtää ja riittävän tukeva moneen umpihankia hiihtävän sukseen. Sen isoveli on 75 mm:n side, joka on tukevampi ja samalla hieman jäykempi hiihdettävä. Tuntuma sukseen on siteen kautta erinomainen.

• Suomen vanhin suksi on löydetty Sallasta vuonna 1938. Muinaissuksen muodosta on päätelty sen olleen enintään 180 cm pitkä ja 15 cm leveä. Radiohiilimittauksissa suksen iäksi on määritetty noin 5 200 vuotta.
• Entisaikojen suksiparissa sukset olivat erimittaiset. Luistosuksena oli pitkä lyly. Vauhtia antoi lyhyt potkusuksi kalhu. Se oli usein pohjustettu eläimen karvalla, jolloin se luisti eteenpäin ja piti taaksepäin. Hiihtäjällä oli vain yksi sauva. Toinen käsi jäi vapaaksi esimerkiksi metsästysasetta varten.
• Suksitehtaita Suomessa oli parhaimmillaan noin 200. Vimpelissä sijaitsevassa Suksitehdasmuseossa on esillä vanhojen suksien lisäksi niiden valmistukseen käytettyjä työkaluja ja koneita sekä vanhoja valokuvia. Kokoelmat omistaa ja museon hoidosta vastaa Vimpeli-Seura. Suksitehdasrakennus on rakennettu 1930-luvulla.

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 1/17.