Entisajan hevosajurilta piti löytyä voiman lisäksi savottasilmää. Telapuiden, köysien ja kankien avulla isokin tukki saatiin vieritettyä reen pankolle. Päällimmäisiksi tulleet pienemmät puut nousivat ihan nostamallakin, mutta usein voima ei ollut suhteessa kehon fysiikkaan, mistä koitui ilkeitä niukahduksia ja revähdyksiä.
Ennen sotia alkaneet autokuljetukset mahdollistivat isommat lastit. Avuksi otettiin tukkihissit, eli kiramot. Näillä polttomoottorikäyttöisillä elevaattoreilla puut saatiin useamman metrin korkeuteen. Pari miestä vieritti tukkeja kuljettimelle, kuorman päällä tarvittiin samanlainen miehitys. Kiramoita voitiin käyttää vain varastoalueilla, metsässä puut oli lastattava entiseen tapaan.
Sotien jälkeen yleistyivät vaijerikuormaimet, aluksi kuorma-autoissa, 1950-luvun edetessä myös traktoreissa. Systeemiin kuului joko traktorin takasiltaan tai nokalle asennettu vinssi, torni, kuormauspuomi ja vaijeri saksineen. Kahden miehen ryhmällä saatiin puut kuormaan pitemmältäkin matkalta, toisen hikoillessa saksimiehenä ja toisen käyttäessä vinssiä.
Kun puu oli saatu kuormaan, irtosivat sakset niihin yhdistetystä narusta nykäisemällä. Samalla narulla voitiin ohjata tukin asettumista sopivalle paikalle, mutta usein siihen tarvittiin myös vinssinkäyttäjän apua. Vaijerinostimet olivat vaarallisia laitteita, saksista pudonneet tai holtittomasti pyörähtäneet puut aiheuttivat monia vammautumisia, joskus jopa kuolemaan johtaneita onnettomuuksia.
Ensimmäisiä merkkejä oli ruotsalainen Record, myöhemmin saataville tulivat Muokkauskone Oy:n Muko, Pohjolan Auto Oy:n Savotta, Keuruun Konepajan Jukka ja tunnetuimpana Österbergin Konepajan Joutsa. Alho Österbergin 1950-luvun alussa kehittämä kuormain oli niin yleinen, että joutsalaisesta tuli yleisnimi kaikille vaijerikuormaimille.
Vaijerikuormaimien käyttö kuorma-autoissa päättyi 1960-luvun lopulla. Hitaina ja työläinä ne hylättiin ammattimaisissa traktorikuljetuksissakin hieman myöhemmin. Isäntälinjan metsätöissä vaijerikuormaimien uraa jatkoivat kuormauspuomeilla varustetut juontovinssit, joita oli saatavilla vielä parinkymmenen vuoden ajan.
Ruotsalaisen Eric Sundin suksitehdas käytti runsaasti koivua, tukkien raskas lastaaminen oli johtajalle tuttua. Niinpä hän suunnitteli hydraulisen kuormaimen, jota alettiin tuottaa vuodesta 1947 lähtien Einar Friskin kanssa perustetun Hydrauliska Industri AB:n toimesta. Nostimelle saatiin tuotemerkki kirjainlyhenteestä Hiab.
Ensimmäisissä nostimissa oli vain hydraulinen puomi sekä kettingin päässä roikkuneet kuormaussakset. 1950-luvun lopulla esitelty Metsäelefantti oli jo täysverinen kourakuormaaja. Hiab:in tuotteet tulivat meilläkin sikäli tunnetuiksi, että melko pian kaikkia hydraulisia puominostureita alettiin kutsua "hiijapeiksi" merkistä riippumatta.
Traktorikäyttöisten kourakuormaimien kehityksessä ruotsalaisveljeksillä Allan ja Rune Jonssonilla oli merkittävä panos. Aiemmin ABS-kaivinkoneisiin yksinkertaisia puunkuormausvarusteita tuottanut yritys paneutui vuodesta 1963 lähtien pelkästään hydraulikuormaimiin, jota varten perustettiin Cran AB. Tuossa vaiheessa Rune Jonssonin osakkeet olivat siirtyneet Karl-Ragnar Åströmille.
Traktorin takaosan päällä olleeseen asennuskehikkoon kiinnitetty kourakuormain nimettiin tehdaspaikkakunnan mukaan Vindel Björniksi. Ensimmäinen vientimaa oli Suomi, jonka markkinoita sittemmin Cranabiksi nimetty kuormain hallitsi 1970-luvulla 85 % osuudella. Vindel Björn sai nopeasti ruotsalaisia ja suomalaisia kilpailijoita. Alussa kourakuormaimet olivat urakoitsijoiden erikoiskoneita, mutta 1970-luvulta lähtien niitä alettiin ostaa maatiloillekin.
Lue myös seuraavat metsäaiheiset artikkelit:
Metsätehon ensimmäinen koesavotta – Fergulla, Majurilla ja Volvolla puuta laaniin
Miltä metsäsi näyttää euroissa? Katso puun hinta alueittain ja hintojen kehitys koko Suomessa.
