Tuomo ja Petra Kurkela viihtyvät Petäjävedellä. Tuomon sukutila merkitsee heille kiinnekohtaa menneisiin polviin ja paikkaa, jossa voi rentoutua sekä nauttia pihassa ja metsässä puuhastelusta. Kuva: Hanne Manelius
Suvun metsää hoitava Tuomo Kurkela oppi jo isältään, että metsänhoito on kuin laittaisi rahaa pankkiin – ”Nykyistä hoitorästien määrää on vaikea ymmärtää”
Ohelan tila Petäjävedellä on ollut Tuomo Kurkelan suvun omistuksessa vuodesta 1924. Metsänhoitotöitä tehdään nykyään kolmen polven talkoina.Tilaajalle
Kuva: Hanne ManeliusTorppa seisoo ryhdikkäänä rinteessä. Sen kattopellit kiiltävät auringossa, mutta seinähirsistä ja kivijalasta näkee, että rakennuksella on jo ikää.
Tuomo Kurkela kumartuu oviaukossa ja astuu sisään tupaan.
”Tämä tuvan puoli rakennettiin aikanaan ensin. Sitten tehtiin kamari. Nykyinen keittiö toimi aiemmin heinätallina”, hän kertoo.
Tuvan sydän, liesi, on yhä paikallaan, vaikkei enää käytössä. Nykyihmisen pituudelle keittotaso tuntuu matalalta.
Äidinisän torppa
Petäjävedellä sijaitseva Ohelan torppa siihen kuuluvine maineen on ollut Tuomo Kurkelan suvun omistuksessa vuodesta 1924, jolloin Tuomon äidin isä, torppari Toivo Björkman lunasti sen itselleen.
Toivo ja hänen puolisonsa Siiri Björkman viljelivät maata. Navetassa oli kolme lehmää, kanoja ja possu ja tallissa Tuula-hevonen.
Toivolle ja Siirille syntyi kaksi lasta, tytär Aune ja poika Alpo, joka menehtyi jo parivuotiaana espanjantautiin.
Aune meni myöhemmin naimisiin Matti Kurkelan kanssa, joka opiskeli Rovaniemellä metsäkoulussa metsäteknikoksi. Valmistuttuaan Matti Kurkela sai työpaikan Nokia-yhtiöltä.
”Perheemme muutti isän työn perässä Nokialle, ja vanhin siskoni Marke syntyi vuonna 1941.”
Tuomo Kurkela on kiinnittänyt metsiin lukuisia linnunpönttöjä. Lintujen touhuja on mukava seurailla. Kuva: Hanne ManeliusToivo ei myynyt puuta
Tuomo sisaruksineen vietti lapsena kaikki kesät Toivon ja Siirin luona torpalla. Vuosista on jäänyt kosolti mukavia muistoja.
”Naapurissa asui samanikäisiä lapsia, ja täällä me päästeltiin ympäri metsiä ja varvikoita, sisällä käytiin vain syömässä.”
Vaikka Toivon ja Siirin elämä oli nykysilmin katsottuna niukkaa, tuon ajan mittapuulla torppa oli vauras. Tämä näkyi esimerkiksi siinä, ettei Toivo koko elinaikanaan myynyt metsistään puuta.
”Tietääkseni Toivo teki vain halkoja, sahatukkia hän ei myynyt täältä ikinä. Torpalla meni hyvin, ei ollut tarpeen myydä metsää”, Tuomo kertoo.
Vesuri aina mukana
Tästä seurasi se, että kun Ohelan metsät Toivon kuoltua siirtyivät Tuomon isän, Matin, hallintaan, metsissä oli puuta todella runsaasti.
”Matti oli koulutukseltaan metsäteknikko. Hän hoiti metsiään saamansa opin perusteella, joka oli se aukkohakkuu.”
Matti Kurkela teki myös itse aktiivisesti metsätöitä. Tuomo Kurkela muistaa, miten isä metsään lähtiessään nappasi aina vesurin mukaansa. Sillä oli joutuisaa kulkemisen lomassa antaa kyytiä heinälle ja vesakolle.
Isän esimerkistä Tuomo Kurkela oppi, että kun metsää hoitaa, se on kuin laittaisi rahaa pankkiin.
”Nykyistä hoitorästien määrää on vaikea ymmärtää. Eikö mielenkiinto riitä omaisuuden hoitoon, vai onko kyse välinpitämättömyydestä?”
Neljä poikaa hevosen selässä
Torpan takana alarinteessä kiviaita seurailee entisen pellon reunaa ja sukeltaa sitten metsikköön.
”Aitaa on yhteensä yli 300 metriä. Usein mietin, kuka pellot on raivannut. Kiviä on todella paljon”, Tuomo Kurkela pohtii.
Toivo Björkmanin aikaan kiviaita piti lehmät ja Tuula-hevosen poissa ylärinteen kaurahalmeesta.
”Lapsina meillä oli tapana kisata siitä, kuka uskaltaa juosta hevosen vatsan alta. Tai sitten me kaikki neljä poikaa kiipesimme selkään ja Tuula kiersi lenkin”, Tuomo Kurkela muistelee.
Siiri-mummo kuoli 1950-luvulla, Toivo muutamaa vuotta myöhemmin. Kun kukaan ei enää viljellyt Ohelan peltoja, ne metsitettiin.
”Minulla on tallessa vuonna 1966 otettu valokuva istutuksesta. Viime vuonna korjattiin sato.”
Liian paljon hirviä
Siinä missä 1960-luvulla Ohelan maille istutettiin koivua ja mäntyä, on uudistamisessa viime vuosina ollut pakko suosia kuusta.
”Mäntyä ei uskalla laittaa, hirviä on niin paljon. Kanta on aivan toisissa lukemissa kuin 1960-luvulla.”
Tuomo Kurkela on itse intohimoinen metsästäjä. Nykyistä hirvikantaa hän pitää ylitiheänä.
”Kaatolupia pitäisi myöntää paljon nykyistä enemmän. Ihmetyttää, etteivät metsäteollisuus ja vakuutusyhtiöt painosta tähän suuntaan.”
Perheen kodin lähellä Nokian Porintiellä hirvikolareja sattuu paljon. Hirvet tietävät, missä kohtaa aitaa aukko on, ja niillä kohdin rytisee. SRVA-yhteyshenkilönä Tuomo Kurkela kutsutaan usein onnettomuuspaikalle.
”Autosta irronneita osia on saattanut lentää kymmenien metrien päähän, ja kuljettaja tärisee järkyttyneenä ratin takana. Henkilövahingoilta on onneksi vältytty. Ehkä syynä on se, että autokanta on parantunut ja kolaritilanteessa hirvi lennähtää auton yli.”
Kurkela on itsekin joutunut hirvikolariin. 1980-luvulla Kontiolahdella hirvi seisoi yhtäkkiä ajovaloissa. Auto meni katon kautta ympäri, mutta kuljettajan henki säilyi.
Liikennevahinkojen lisäksi hirvistä on haittaa metsänomistajille, sillä etenkin talvilaidunmailla toistuva syönti voi estää metsän kasvatuksen.
”Vaikka hirvituhoihin voi hakea korvauksia, monikaan metsänomistaja ei niitä hae, sillä suhteessa tuhoon korvaus on pieni ja hankala saada.”
Petra Kurkela on lapsesta lähtien nauttinut linturetkistä, marjastamisesta ja sienestämisestä. Maissin koeviljelmä kasvoi Ohelassa hyvin. Kuva: Hanne ManeliusKoko klaani istuttamassa
Matti Kurkela kuoli vuonna 2002 ja leskeksi jäänyt Aune kaksi vuotta myöhemmin. Vuonna 2005 Tuomo ja hänen puolisonsa Petra Kurkela lunastivat Ohelan tilan Tuomon sisaruksilta.
Vaikka Tuomo ja Petra tänään ovat Ohelassa käymässä kahdestaan, usein heidän lisäkseen paikalla ovat myös lapset Jussi, Marja ja Matti sekä lapsenlapset Hertta, Kosti, Maisa, Malla ja Kerttu.
”Tuomon kanssa vietämme torpalla huhtikuusta lokakuulle noin puolet ajastamme. Koko joukon talkoita pidämme muutaman kerran kesässä, keväällä puutalkoot ja myöhemmin metsänhoito- tai rakennustalkoita tarpeen mukaan”, Petra Kurkela kertoo.
Petra Kurkelan mukaan parasta yhteisissä talkoissa on saada viettää aikaa yhdessä lasten, heidän puolisoidensa ja lastensa kanssa.
”Jokainen saa osallistua yhdessä tekemiseen voimiensa ja taitojensa mukaan. Päivän päätteeksi saunomme ja istumme iltanuotiolla.”
”Etenkin metsänistutus on Kurkelan klaanin tapahtuma. Viime keväänä teimme täällä metsänhoitotöitä jo viidennessä polvessa, kun lapsenlapset olivat mukana istuttamassa kuusen taimia”, Tuomo kertoo.
Metsätalousinsinööriksi valmistunut Jussi Kurkela on viime vuosina ottanut yhä enemmän vastuuta Ohelan metsien hoidosta.
”Jussi on tehnyt täällä varmasti satojen tuntien edestä työtä taimikoita raivatessaan.”
Tuomo Kurkela kumartuu tarkastelemaan keväällä istutettujen taimien latvuksia. Hyviltä näyttävät, jokaisen päässä on vähintään parikymmensenttinen vuosikasvu.
”Keväällä kuivuus kiusasi, ja osa taimista näytti istutuksen jälkeen surkeilta. Mutta Jussi sanoi, että kyllä ne siitä nousevat.”
Musta lehti olikin ukkometso
Etupihalla aitan takaa syöksähtää punaruskea pystykorva, joka isäntänsä nähdessään tuntuu suorastaan tärisevän innosta. Kipunan Vekku on Tuomon metsästyskaveri, yhdessä on pyydetty monet metsäkanalinnut.
”Vekku on hyvä käyttökoira, sillä on vahva riistavietti”, Kurkela kehuu ja silittää koiran silkkistä päätä.
Kotona Nokialla metsästysmaat avautuvat lähes omasta pihasta. Yksi mieleenpainuvimmista kokemuksista tapahtui kuitenkin syksyllä Lapissa.
”Haavan keltaisten lehtien joukossa näkyi yllättäen yksi musta lehti, joka tarkemmin katsottuna ei ollutkaan lehti vaan ukkometson musta kylki.”
Yhtäkkiä Vekku terästäytyy, saa ilmasta vainun ja tähyää kuono väristen ylärinteen suuntaan. Menikö siellä metsäkauris tai ehkä supi? Tuskin sentään karhu, vaikka sellainenkin kulki viime syksynä pihan poikki ja jätti jätöksensä aitan taa.
Tuomo Kurkela kiinnittää Vekun talutushihnan, ja kuljemme yhdessä ylös rinnettä. Kävelyn lomassa Kurkela kertoo, että myös Toivo Björkmanilla oli aikanaan Vekku-niminen pystykorva. Oravannahat olivat siihen aikaan arvossaan, ja Toivo ja Vekku metsästivät sadoittain oravia.
Uusi polvi kasvattaa juurensa
Nykyään oravat saavat hyppiä Ohelan metsissä huoletta. Sekä tavalliset että liitävät serkkunsa.
”Olimme suunnitelleet harvennusta, kun ely-keskuksesta otettiin yhteyttä ja kerrottiin, että alueella on liito-oravan pesäpuu.”
Hakkuun sijaan hehtaarin suuruinen pesintäalue suojeltiin. Tuomo Kurkela on yrittänyt tiirata haavan juurelta papanoita, mutta toistaiseksi niistä tai niiden jättäjästä ei ole näkynyt vilaustakaan.
Pysähdymme kiviseen rinteeseen, jossa Toivo Björkman 1900-luvun alkuvuosikymmeninä viljeli kauraa. Nykyään kaurahalmeen tilalla on puulajipuisto. Jussi Kurkela on istuttanut rinteeseen tammea, saarnea ja kynäjalavaa.
Alempana rinteessä torppa katsoo vakaana, miten uusi sukupolvi kasvattaa Ohelan maahan omat juurensa.
Artikkeli on julkaistu Aarteessa 9/2021.
Tuomon ja Petran vinkit
- Jos et tiedä, mitä metsälle pitäisi tehdä, katso sitä kahden vuoden päästä. Sitten ehkä jo tiedät, kun puut ovat hieman kasvaneet.
- Älä raivaa männyntaimikkoa liian aikaisin, hirvi syö ja taittelee pienet, pystyyn jätetyt taimet.
- Matti-isä sanoi, että metsä tarvitsee kirvestä, ei se muuten kasva.
- Ota lapset ja lapsenlapset mukaan metsätöihin.
Artikkelin aiheetMetsäpalvelu
Miltä metsäsi näyttää euroissa? Katso puun hinta alueittain ja hintojen kehitys koko Suomessa.
- Osaston luetuimmat
