
Kuu nousee esiin pyöreänä ja verenkarvaisena, kipuaa hitaasti korkeammalle menettäen samalla syvää väriään. Keitän vielä kahvit, juon kupillisen ja lorotan loput termospulloon. Pakkaan kameroiden seuraksi ylimääräistä vaatetta, heitän repun selkään, kiinnitän sukset ja luisuttelen jäälle.
Kuu valaisee upeasti. Se paistaa rantametsän yläpuolella, kimmeltää lumella ja heittää sille puiden pitkiä varjoja. Valoa on melkein kuin päivällä, mutta pohjoisella taivaalla kipunoivat tähdet kirkkaimpana Otavan tuttu seitsikko.
Hiihdän lammen toiseen päähän, paarustan puronvarren uppolumessa seuraavalle ja pysähdyn lumisten leppien katveeseen. On kylmä, pakkanen nipistelee kasvoja. Rantametsän uumenissa lepää syvä, mielikuvitusta kutkuttava pimeys.
Joukko valkohäntäkauriita on tullut jäälle samasta notkelmasta kuin minä, ja hiihdän niiden jälkiä lammen toiseen päähän. Niitä on ollut viisi, olisiko vanha naaras viime- ja toissakeväisine vasoineen. Jätän sukset rantaan ja kahlaan kauriiden perässä kuusikon sisään. Kuun valo ei yllä sinne kuin pieninä laikkuina. Kestää hetken ennen kuin silmät tottuvat hämärään.

Kohta erotan taas kauriiden jäljet. Ne ovat kaivelleet kuusikossa mustikanvarpuja, jatkaneet sitten syvemmälle metsään.
Käännyn lampea kiertävälle polulleni. Hiihtäminen on hankalaa paksussa uppolumessa mäkien keskellä, lumikengistäkään ei ole juuri hyötyä, joten kuljeskelen vakioreittejäni ilman apuvälineitä.
Polku johdattaa minut kuusikon läpi kumpuilevaan männikköön, sitten uuden lammen vieritse metsän komeimmalle kalliolle. Kävelen hitaasti ja nautin satumaisesta tunnelmasta. Kipakka pakkasyö, lumen kuorruttamat puut, korkealle kivunneen kuun maaginen valo, tähtitaivas ja täydellinen hiljaisuus. Vain lumen narskunta askeleideni alla.
Nousen kalliolle ja annan hengityksen tasaantua. Näkymät ovat satumaiset. Jyrkänteen alla pieni pyöreä lampi, sen takana kallionselänteiden pirstomaa kuusimetsää ja kaukana suuremman järven valkoisena hohtava selkä. Kun käännyn ympäri, edessäni on lumen kuorruttamien mäntyvanhusten rintama yllään kipunoiva tähtimeri.
Kirkas täysikuu himmentää tähdet ympäriltään, mutta toisella taivaanpuoliskolla niiden tuiketta riittää. Ne ovat kaukaisia aurinkoja, näkemäni valo on lähtenyt matkalleen valovuosia sitten. Osa auringoista on jo sammunut, mutta valo on vielä matkalla ja näen ne yhä. Ne ovat käsittämättömän kaukana. Silti kaikki näkemäni kuuluu omaan linnunrataamme, jonka ulkopuolella on loputtomasti uusia linnunratoja miljardeine aurinkoineen. Ajatukset karkaavat kauas käsitettävän toiselle puolelle.
Äkkiä jostakin kuuluu ketun karhea haukahdus, sitten toinen. Hiljaisuus täyttyy aavemaisista, miltei tuskaisilta kuulostavista äänistä. Kiima-aika on aluillaan, jossain yön varjoissa uros kutsuu naarasta.
On täysi talvi, pakkanen paukahtaa kelossa, mutta ketuilla on kevättä rinnassa. Kuvittelen mielessäni, miten ne kohtaavat toisensa, juoksevat peräkanaa lampien jäillä, pyörivät piiriä ja katoavat lopulta metsän mustiin varjoihin.
Haukku lakkaa yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin, syvä hiljaisuus palaa metsään. Juon viimeiset kahvit, sullon untuvatakin ja istuma-alustan reppuun ja lähden paluumatkalle. Viimeisen lammen yli hiihtäessäni ketun jäljet kulkevat latuni poikki. Vain yhdet jäljet. Vielä uros ei saanut kumppaniaan lämpenemään.
Artikkeli on julkaistu Aarteessa 2/21.
Miltä metsäsi näyttää euroissa? Katso puun hinta alueittain ja hintojen kehitys koko Suomessa.
