Aarteen lukija muistelee eksymiskokemusta 40 vuoden takaa: ”Hevosen rauhallisuus tarttui myös minuun”

Oli joulukuu 40 vuotta sitten. Astuin sisään talliin, otin ruunan pilttuusta, laitoin länget selkään, aisaremmit paikalleen ja perään tervantuoksuisen, pitkänmallisen reen.

Minulle, äksylle teinille, oli annettu tehtäväksi viedä Poju-ruuna metsään rekiajelulle, vaikka olin luvannut lähteä kavereiden kanssa hengailemaan kartsalle.

Se joulukuu ei todellakaan ollut harmaa ja vähäluminen. Lunta satoi koko ajan lisää, se oli pehmeää ja puhdasta. Saavuin metsätielle, oli rikkumaton hiljaisuus ja pureva pakkanen. Tunsin vain hevosen läsnäolon.

Hetken siinä matkaa taitettuani en tiennyt enää tarkalleen, missä olin. Maisema näytti samanlaiselta joka puolella. Tie, jota tuskin enää erotti, oli kapea ja luminen, eikä siinä voinut pitkän reen kanssa enää kääntyä.

Vähän alkoi jo sormia paleltaa puristaessani ohjaksista yhä lujempaa. Myös pieni pelko iski kehooni painaen rintakehääni kasaan, ja hengittäminen tuntui raskaalta.

Ilta kallistui hämärän rajalle. Minulla ei ollut aavistustakaan, miten löydän takaisin. En pystynyt nauttimaan edes ympärilläni olevasta talvimaisemasta.

Kun palelin horkassa, Poju lompsi tasaista tahtia eteenpäin hörähdellen välillä turvallisen tuntuisesti. Pojun rauhallisuus tarttui myös minuun. Hevonen tuntui itsevarmalta ja näytti tietävän mitä tekee.

Hellitin suitsista ja laitoin ne jalkani ympärille, jotta voisin lämmitellä käsiäni. Menin maate oljilla ja lampaankarvataljalla pehmustettuun rekeen. Katselin isoja lumihiutaleita, joita satoi taivaalta. Hengitin muutaman kerran rauhallisesti sisään ja ulos, eikä rintakehässä tuntunut enää puristusta.

Matka jatkui ja tulimme metsäaukiolle. Poju teki tarkan kierroksen aukiolla ja tuli samalle reitille takaisin. Pelkoni oli hävinnyt, sormiini oli palautunut tunto, ja talvinen metsämaisema ympärilläni näytti taas kauniilta.

Ja niin lenkki oli tehty, tulimme takaisin hevostalleille. Laitoin Pojulle kunnon iltasapuskat ja lähdin kotiin. Kotona isä kysyi, tiesinkö siitä uudesta metsätielenkistä. Vastasin, etten tiennyt mutta Poju tiesi ja se riitti.

Enemmän tuli sitten hengailtua metsässä. Löysin tärkeän aarteen, joka sai äksyn teinin rauhoittumaan, hellittämään ja hengittämään.

Nimimerkki ”Malla”