Ilmasto lämpenee, ja Suomeen saapuu uusia lajeja ‒ ”Keisarinviitan lisäksi pihaamme ovat ilmestyneet häiveperhonen, pikkuhäiveperhonen, isonokkosperhonen ja karttaperhonen”, kirjoittaa Heikki Willamo

Elokuun helteisenä iltapäivänä pihamaamme mäkimeiramikasvustossa lepattaa melkoinen perhosten joukko. Pystyn helposti määrittämään toistakymmentä lajia: sini- ja kultasiipiä, lauhahiipijöitä, sitruuna-, lanttu-, nokkos- ja neitoperhosia, suuria keisarinviittoja ja pienempiä täpläperhosia sekä etelästä tulleita vaeltajia, kuten kaaliperhosia, amiraaleja ja ohdakeperhosia.

Mäkimeirami eli oregano karkasi yrttipenkistämme jo vuosia sitten, ja annoimme sen muodostaa kasvimaan viereen villikasvuston yhdessä nokkosten kanssa.

Mäkimeirami on loistava hyönteiskasvi, jonka pienet, vaaleanpunaiset, medestä rikkaat kukat houkuttelevat perhosten lisäksi kimalaisia, mehiläisiä ja muita pistiäisiä sekä kukkakärpäsiä. Alkukesällä nokkosilla näkyy nokkosperhosten, neitoperhosten ja karttaperhosten piikikkäitä toukkia.

Mäkimeiramin kukkiessa kesä on kallistumassa loppuaan kohden, ja suurin osa pihan keto- ja niittykukista on jo lakastunut. Päiväperhoslajisto on kuitenkin runsaimmillaan, ja aurinkoisina päivinä parinkymmenen neliömetrin mäkimeiramikasvusto vetää niitä puoleensa magneetin lailla.

Illan hämärtyessä lajisto muuttuu. Ensin tulevat mittarit, sitten yökköset, ja pimeyden kätkemänä mäkimeirameilla käy varmasti samanlainen kuhina kuin päiväsaikaan.

Pihamme elokuisista päiväperhosista saa kukkien äärellä suhteellisen hyvän kuvan. Viime vuosina minua on ilahduttanut erityisesti suuri ja näyttävä keisarinviitta – lapsuuteni harvinaisuus, joka myöhemmin katosi maastamme lähes kokonaan.

Parisenkymmentä vuotta sitten se alkoi tehdä paluuta, ja aivan viime vuosina siitä on tullut pihassamme yksi näkyvimmistä keski- ja loppukesän perhosista. Mäkimeiramikasvustolla olen nähnyt parhaimmillaan seitsemän yksilöä yhdellä silmäyksellä.

Olen seurannut pihapiirimme päiväperhosia runsaan neljännesvuosisadan ajan, joten minulla on lajiston muutoksista suhteellisen tarkka käsitys. Vaikka vuodet eivät ole veljiä keskenään ja perhoskesien laatu vaihtelee, suunta on selvä. Ilmasto lämpenee, ja maahamme saapuu uusia lajeja. Keisarinviitan lisäksi pihaamme ovat ilmestyneet häiveperhonen ja pikkuhäiveperhonen, isonokkosperhonen sekä karttaperhonen.

Häiveperhonen on vakiintunut pihan asukkaaksi. Isonokkosperhosesta on vain muutama havainto, mutta yksi niistä oli piharakennuksessa onnistuneesti talvehtinut yksilö.

Karttaperhosia sen sijaan saattaa nähdä mäkimeiramikasvustolla yhtä aikaa lähes kymmenen, ja se on keisarinviitan tapaan liittynyt tonttimme runsaimpien päiväperhosten joukkoon.

Tuo pieni perhonen on yksi suosikeistani, erikoinen siinä mielessä, että keväällä lentävä sukupolvi on kirkkaan oranssinkirjava, kun taas kesäsukupolvi on tummanruskea ja valkopilkkuinen näyttäen aivan pikkuruiselta haapaperhoselta. Molemmat ovat omalla herkällä tavallaan erittäin kauniita.

Ilmaston lämpeneminen etenee vääjäämättä. Se ei ole vain lisääntyneitä helteitä tai rankkasateita, se muokkaa luontoamme kovalla kädellä.

Kun vaikutuksiin lisätään nykyaikaisen maa- ja metsätalouden tehokkuus, vieraslajit sekä rakentamisen ja muun maankäytön lisääntyminen, alkuperäisluonnollemme se tietää yhä kovenevia aikoja.

Lajisto muuttuu. Pienet nopeammin kuin suuret, mutta lopulta muutos koskee meitä kaikkia.

Tutussa pihapiirissä muutokset tulevat konkreettisiksi. Lajeja katoaa ja toisia tulee tilalle, on voittajia ja häviäjiä. On jotenkin ristiriitaista katsella kauniita perhosia, iloita uusista lajeista ja ymmärtää samalla, että syy niiden ilmaantumiseen on itse asiassa meille kaikille uhka.

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 7/22.