Isomäki: Aurinkovoimaloiden rakentamista talousmetsiin tai turvesoille ei saisi vastustaa ilmastonmuutoksen torjunnan nimissä

Campfire on Afrikassa 1970-luvulla syntynyt ympäristö­liikkeen virtaus, jonka olen aina kokenut itselleni erityisen läheiseksi. Nimi on symbolinen ja viittaa leiritulen ympärillä käytyihin keskusteluihin. Campfiren mukaan luonnonsuojelun pitää aina lähteä paikallisten ihmisten vahvan tuen varmistamisesta.

Silloin, kun toimille varmistetaan paikallisen väestön tuki, tuloksena on aina kompromissi erilaisten arvojen välillä. Myös ympäristönsuojelijat joutuvat tekemään myönnytyksiä, mutta saavutetut tulokset ovat kestävällä pohjalla. Ennen kaikkea osapuolten on neuvottelujen aikana pakko asettaa omat tavoitteensa tärkeys­järjestykseen.

Nykyisten ympäristöliikkeiden valtavirta ei enää vanno Campfire-ideologian nimiin. Se pyrkii vaikuttamaan asioihin Brysselin kautta, mikä usein ärsyttää lähempänä asuvia ihmisiä. Sosiaalisen median vaikutuksesta ympäristöliike on myös paljon aiempaa hajanaisempi. Sillä ei enää ole vahvoja keskusjärjestöjä, vaan se koostuu lukemattomista itsenäisistä sirpaleista.

Siksi ympäristöliikkeen kanssa on nykyään vaikea neuvotella mistään ja liikkeen on vaikeampi määritellä itselleen järkeviä tavoitteita.

Pirstaloituminen ei ole ollut hyvä asia luonnon- tai ilmastonsuojelun kannalta.

Osa ympäristöjärjestöistä kykenee edelleen priorisoimaan tavoitteensa ja puhuu ainoastaan arvokkaiden vanhojen metsien tai muiden luontokadon torjunnan kannalta tärkeiden alueiden rauhoittamisesta. Suuri osa ympäristöliikkeistä ei kuitenkaan enää pysty erottelemaan toisistaan luonnonsuojelullisesti erittäin arvokkaita, jossakin määrin arvokkaita ja arvottomia kohteita.

Yhä useammat paikalliset ympäristöliikkeet ovat ilmiön seurauksena alkaneet puolustaa myös nuoria kasvatus­metsiä, taimikoita, hakkuuaukeita ja entisiä turvesoita jopa aurinkovoimaloita vastaan.

Hankoniemelle sadan megawatin aurinkovoimalaa varten raivattu, sadan hehtaarin laajuinen hakkuuaukko nousi valtakunnalliseksi skandaaliksi. Sitä paheksuttiin, koska se ”aiheutti luontokatoa” ja ”pienensi metsän hiilivarastoa”.

Kyse oli kuitenkin melko nuoresta, yksilajisesta ja tasaikäisestä istutusmetsästä, jollaisia ympäristöliike on edeltäneen puolen vuosisadan ajan haukkunut puupelloiksi tai vihreiksi aavikoiksi. Alueen hehtaarikohtainen hiilivarasto oli pieni, eikä sillä ollut luonnonsuojelullista arvoa. Puun muodossa saatavaa kemiallista energiaa metsä tuotti vajaan kilowatin teholla hehtaaria kohti.

Alueelle rakennettavan aurinkovoimalan teho olisi ollut noin megawatti hehtaarilta, ja se olisi kaikki ollut sähkönä. Vaikka aurinkovoimalan keskiteho on monta kertaa nimellistehoa pienempi, aurinkovoimaloiden rakentamista talousmetsiin tai turvesoille ei saisi vastustaa ainakaan ilmastonmuutoksen torjunnan nimissä. Kaikkien pitäisi ymmärtää, että megawatti on isompi kuin kilowatti.

Sitä paitsi jos ihan tavallisten talousmetsien hakkuita vastustetaan luontokadon aiheuttamisena, aidosti tärkeät suojelukiistat eivät enää saa ansaitsemaansa huomiota.

Häädetkeitaan luonnonpuisto ja sen lähialueet ovat yksi eteläisen Suomen hienoimmista luontokokonaisuuksista. Niitä ollaan nyt ympäröimässä aurinkovoimaloilla ja tuulipuistoilla. Asiasta ei ole syntynyt suurta porua, vaikka kyseessä on epäilemättä yksi niistä paikoista, jotka pitäisi säästää myös ilmastonmuutosta torjuvilta rakennushankkeilta.

Kemiönsaaressa puolestaan sijaitsee Suomen mannermaan pisin yhtenäinen kaistale komeaa, rakentamatonta merenrantaa. Purunpään kallioilta avautuu ainutlaatuinen näkymä Saaristomerelle, mutta lähes miljardin euron omaisuutta hallinnoiva Konstsamfundet-säätiö on saanut melko rauhassa parturoida läheisiä metsiä.

Ovatko nämä aidosti arvokkaat kansallismaisemat vaarassa osin siksi, että ympäristöliikkeet ovat viime aikoina pitäneet melua liian monesta kohteesta osaamatta enää erotella luonnonsuojelun kannalta merkittäviä ja merkityksettömiä alueita? Tai vanhaa sanontaa käyttäen: näkemättä metsää puilta.

Aarteen kolumnisti, metsänomistaja Risto Isomäki (s. 1961) tunnetaan tieteisromaaneistaan ja tietokirjoistaan.