Keltasirkkujen lukumäärä moninkertaistuu luontokuvaaja Heikki Willamon pihassa talvella

Keltasirkku on yksi pihamme perus­linnuista. Keväällä sen helposti tunnistettava laulunsäe kuuluu pellon reunasta, ja viime kesänä löysin lopulta pesän tonttimme rajojen sisältä. Se oli pihatien penkassa vain pieni ruohotupsas suojanaan.

Aloin heti pelätä pahinta, eikä haudonta ollut kunnolla alkanutkaan, kun pesä eräänä aamuna ammotti tyhjyyttään. Pihassa liikkuvat närhet olivat sen varmaankin löytäneet, ja niiden poikaset saivat munia syödäkseen. Keltasirkut puolestaan ehtivät tekemään uusintapesyeen piiloon niin närhien ja harakoiden kuin minunkin silmiltä.

Talvella keltasirkkujen lukumäärä moninkertaistuu pihassamme. Kun aloitamme ruokinnan ensilumien myötä, tarjoiluun kuuluu maahan siroteltua kauraa, joka houkuttelee paikalle kymmenien sirkkujen parven.

Ensimmäiset saapuvat heti, ja parven koko kasvaa sitten muutaman viikon kuluessa täyteen mittaansa.

Keltasirkkujen äänet kuuluvat pihakoivujen latvoista jo talviaamun hämärässä. Sieltä linnut siirtyvät syreenin oksille tarkkailemaan tilannetta. Lopulta ensimmäinen lehahtaa kauroille saaden nopeasti muut peräänsä. Viimeinen on tuskin ehtinyt laskeutua, kun koko parvi jo pelmahtaa takaisin syreenin suojiin. Sitten sama toistuu: linnut palaavat syömään yksi toisensa jälkeen pyrähtääkseen kohta taas pois kuin jotain näkymätöntä paeten.

Edestakainen meno näyttää energiaa kuluttavalta, mutta linnut saanevat joka kerralla syötyä jyvän tai otettua yhden mukaansa. Ne käsittelevät ateriaansa taidolla, pyörittävät sitä pitkittäin nokassaan, jolloin kuorikerrokset putoavat pois. Jyvät syödään kokonaisina, ja ne jauhautuvat pieniksi ja helposti sulaviksi lihasmahassa lintujen nielemien pienten kivensirujen toimiessa myllynkivinä.

Edestakainen pelmahtelukin on järkevää puuhaa, sillä ruokaillessaan sirkut ovat alttiina petojen hyökkäyksille. Saaliin nappaaminen sekavana joukkona pensaan suojiin pakenevasta parvesta on vaikeaa varpushaukalle tai -pöllölle, joten niille jää vain yllätyshyökkäyksen mahdollisuus.

Kuluvana talvena näkemistäni neljästä varpushaukan yrityksestä onnistui puolet. Kaksi sirkkua päätyi haukan ateriaksi, kahdesti saalistaja sai poistua tyhjin vatsoin.

Iso lintuparvi näyttää yhtenäiseltä massalta, mutta vuosittain joukossa on helposti tunnistettavia yksilöitä. Jotkut koiraat ovat tavattoman kirkasvärisiä keltaisine päineen ja oransseine rintoineen, kupeineen ja yläperineen. Useimpina vuosina parvessa on myös yksi tai useampi muita kesympi yksilö, joka jatkaa rauhassa ruokailuaan, vaikka kuljemme ohi muutaman metrin päästä.

Joitakin vuosia sitten yksi niistä tottui edesmenneeseen Kuura-koiraamme niin, että saattoi hypellä aivan pihassa makailevan koiran kuonon edessä.

On aina mukavaa, kun oppii tunnistamaan yksilön. Siitä tulee läheisempi, sen elämää seuraa tiiviimmin ja siitä kantaa ehkä hiukan huolta. Haukan vierailun jälkeen tulee aina katsottua, onko tuttu vielä jäljellä vai veikö saalistaja juuri sen.

Tähän ei liity minkäänlaista kannanottoa puoleen tai toiseen, kuolema on elämän erottamaton seuralainen. Ruokkiessamme pikkulintuja olemme tietoisia siitä, että katamme samalla ruokapöydän myös pedoille – kaikki kerääntyvät sinne, missä on syötävää.

Varpushaukka vie sirkun tai tiaisen, närhi ja harakka tyhjentävät löytämänsä pesät munista tai poikasista, ja kaikki kolme voivat joutua vaikkapa kanahaukan saaliiksi. Tämä puolestaan päätyy kuoltuaan raadonsyöjien ja hajottaja­eliöiden ravinnoksi ja muuttuu näin kasvualustaksi uudelle elämälle.

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 2/2023.