Hiihtovaeltajien toiveissa oli hohtavat keväthanget, mutta päiviä jatkunut lämmin sää oli pehmentänyt parhaat hankikantokelit

Tunturierämaa, jossa kulkijoita on talvella vähän, on minulle ja vanhalle retki­kumppanilleni Markus Sirkalle mieluinen vaelluskohde. Suomi-neidon olkapään tuntumassa sijaitsevat erämaa-alueet kiehtoivat meitä syrjäisyydellään, ja toiveissamme siinsi suksilla sujuttelua maaliskuun hohtavilla hangilla.

Ilmat eivät kuitenkaan olleet suosiolliset. Päiviä jatkunut lämmin sää oli pehmentänyt parhaat hankikantokelit. Onneksi öisin lämpötila laski hieman pakkasen puolelle, ja ainakin aamupäivisin olisi luvassa jonkinmoista hankikantoa.

Aloitimme taipaleemme Pöyrisjärven erämaa-alueen puolelta, Kalmakaltion entisen rajavartioaseman parkkipaikalta kohti samannimistä autiotupaa. Kalmakaltio on suomennos saamenkielisestä nimestä Galbma gáldu eli kylmä lähde.

Löysimme vankan moottorikelkkauran, jota pääsimme etenemään ilman lumessa kahlaamista.

Ilta jo hämärsi työntyessämme vastikään peruskorjattuun Kalmakaltion autiotupaan, jossa ei muita vaeltajia yleensä maaliskuussa näe. Törmän alla virtasi puro, joten ruokavesi oli vain muutaman suksenmitan päässä.

Naltituvalta oli Avisuorajoen kammille 25 kilometriä, joten matkaan oli lähdettävä jo varhain aamulla. Kuva: Arto Komulainen

Pääkohteellamme Puljun erämaa-alueella on retkeilijöiden käytössä vain kaksi tupaa, jotka nekin sijaitsevat alueen itäosassa. Niinpä suuntasimme pohjoiseen kohti Pöyrisjärven itäosaa ja siellä Naltijärven autiotupaa.

Aamuvarhaisen auringossa sää ja keli näyttivät oikein hyviltä. Hanki oli kämpän pihassa kovettunut, joten uskoimme sen kantavan hiihtäjää myös urien ulko­puolella. Pakkasimme tavarat ahkioihin ja lähdimme liikkeelle.

Pian saimme huomata, ettei hangen pinta alempana tunturikoivikossa ollut riittävästi kovettunut vaan upotti. Hakeuduimme aukealle suolle, ja siellä hanki välillä kantoi. Tämän tästä sukset kuitenkin upposivat lumeen, ja avasimme uraa vuorotellen.

Onneksi löysimme jo muutaman lumisateen takaisen moottorikelkanjäljen, joka kulki samaan suuntaan reittimme kanssa. Sen päällä oli hyvä hiihtää. Uraa seuraillen nousimme ylemmäksi koko ajan aukeammalle tunturille. Aukealla tunturipaljakalla tuuli hienonsi lumikiteet ja pakkanen kovetti lumen kantavaksi. Ylhäällä tunturissa myös koivut vähenivät.

Päivä alkoi kääntyä iltaan, ja pikkupakkasessa hiihtokeli entisestään parani. Lämmin säätyyppi oli vaihtumassa pakkaseksi, ja se antoi toivoa hiihtovaelluksemme onnistumisesta.

Ilta Naltituvalla kului tutuissa toimissa. Kämpän lämmitys ja varusteiden huoltaminen olivat ensimmäiset askareemme. Samalla aloitimme aterian valmistuksen.

Olimme ehtineet majapaikkaan hyvissä ajoin, joten ennen yöpymistä meille jäi aikaa lähimaastoon tutustumiselle. Hienot iltapilvet alati muuttuvine sävyineen kruunasivat illan hiihtolenkin.

Aamuvarhaisella käänsimme suksenkärjet kohti itää. Laskimme päivätaipaleen pituudeksi 25 kilometriä, joten liikkeellä olisi oltava ajoissa. Mistä sen tietää, vaikka hiihtokelit loppuisivat laskeutuessamme alas avotunturista.

Suuntasimme kohti Norjan rajalla sijaitsevia tuntureita. Aluksi kiipesimme reittimme varrella olleelle Katsapulivaaralle. Vaaran länsireuna oli jyrkkää nousua. Vaihtuvat säät olivat kovettaneet hangen kovaksi korpuksi, paikoin aivan jääksi.

Harvaa tunturikoivua kasvavalta vaaralta oli hyvä tähystellä idän suuntaan kohti Palovaaraa, Jorpa­vaaraa ja Muurilakea. Jälkimmäinen oli Peltotunturin jatkeena koillisessa kohdassa, jossa Norjan raja pistää etelään. Se oli lähiseudun tunnetuin paikka ja meidän välietappimme.

Avisuorajoen pieni, tunnelmallinen kammi nököttää mäen rinteessä. Kuva: Arto Komulainen

Laskimme Katsapulivaaran loivempaa idän puolen rinnettä aluksi siksakkia luistatellen pitääksemme vauhdin kurissa. Puolen rinteen jälkeen uskalsimme lähteä laskemaan vauhdikkaammin loivempaan alaosaan.

Rinteen taittuessa tasaisemmaksi huomasin yllättäen lumen alkavan vajota ja pinnan kova hanki alkoi upottaa. Vauhtia oli aivan liikaa jarruttamiseen, ahkio antoi vielä oman lisävauhtinsa. Oli vain toivottava suksenkärkien pysyvän hangen pinnalla.

Äkisti sukseni sukelsivat hangen pintakerroksen alle, ja hetkessä olin hartioita myöten lumen sisällä. Ahkio varmisti painollaan, että varmasti työnnyin tarpeeksi syvälle.

Lunta suustani sylkien pääsin kohottautumaan ylös. Kroppa tuntui olevan kunnossa. Pyyhin lunta kasvoiltani, eikä käsiin jäänyt verta. Hyvä näin.

Kuinkahan aurinkolasien oli käynyt? Kaivelin lasejani lumen sisältä. Sieltä ne löytyivät, mutta molemmat sangat olivat katkenneet. Sää oli miltei pilvetön, joten aurinkolasit olisivat loppumatkalla tarpeen.

Kaivoin itseni ja sukseni työläästi ylös lumesta ja etsin sen jälkeen ahkiosta teippiä. Pian oli lasien sangat korjattu.

Matkamme jatkui, mutta soimasin itseäni ja typerää riskinottoani, kun olin antanut vauhdin karata käsistä.

Jatkoimme Jorpavaaran kautta kohti Muurilakea. Tuuli kävi selän takaa lännestä, mikä hieman auttoi hiihtoamme. Päästyämme Muurilaelle hienot tunturimaisemat avautuivat pohjoiseen ja etelään.

Laelta itään Inarin kunnan puolelle katsoessa alkoivat Suomen suurimman kansallispuiston Lemmenjoen maisemat. Lemmenjoen suunnassa ylänköjen valkeat lakeudet ja tunturikoivikoiden harmaat vyöhykkeet muuttuivat tummaksi havupuumaisemaksi.

Pidimme lyhyen lounastauon. Tunturin laella puhalsi jäätävä tuuli, joten pidempään ruokailutaukoon ei ollut haluja. Odottamaamme kivikasaa Norjan ja Suomen rajapisteessä emme saaneet silmiimme.

Käänsimme suksien kärjet kohti etelää ja Peltotunturin laakeaa itälaitaa. Matka alkoi taittua loivaa rinnettä alaspäin. Peltotunturin etelälaidalla ennen sen ja Avisuoratunturin välissä olevaa kurua pohdimme, kiertäisimmekö notkon lännen vai idän puolelta. Päädyimme idän suunnalle.

Laskeutuessamme kuruun huomasimme heti, ettei lumi kanna lainkaan. Aurinko oli sulattanut vähäisenkin kovan pintakerroksen.

Ilta Naltijärven tuvalla Pöyrisjärven erämaa-alueen itäosassa. Kuva: Arto Komulainen

Jouduimme kahlaamaan upottavassa lumessa. Sitten saimme silmiimme poroaidan, joka laskeutui pohjoisen suunnalta kuruun. Kulkeeko tuolla aidan vierellä kelkanjälki? Näimme oikein, aidan itäpuolella oli kelkkaura.

Ei kun ahkiot, hiihtovälineet ja miehet aidan yli ja matkaa jatkamaan vankkaa polannetta pitkin. Olipas helpotus, totesimme, kun pääsimme taas kantavalle lumelle.

Kelkkauran jälkeen loppumatka Avisuorajoen kammille taittui taas upottavassa lumessa kahlaten. Lumen pintaan muodostunut muutaman sentin jäinen kerros teki uran aukaisun työlääksi. Illan hämärtyessä olimme viimein perillä.

Avisuorajoki on Ivalojoen latvavesi, josta haimme ruoka- ja juomavedet tarpeisiimme. Pieni, tunnelmallinen kahden hengen kammi lämpeni nopeasti. Polttopuut olivat kuitenkin vähissä. Etsimme lähistöltä kuivuneita tunturikoivujen rankoja, jotka osoittautuivat mainioiksi polttopuiksi.

Hiihtopäivä oli ollut niin rasittava, että nukuimme pitkät yöunet. Seuraava siirtyminen olisi vain reilut kymmenen kilometriä Korsatuvalle, joten kiirettä suksille nousemiseen ei ollut.

Markus Sirkka taivaltaa Korsajärven jäällä kohti Korsatupaa. Kuva: Arto Komulainen

Matkalla Korsatuvalle kävimme Kultakurun autiotalolla, jossa taiteilija Klaus Backberg (1933–2015) asui pitkään erakkoelämää viettäen ja taidetta tehden.

Korsatupa on toinen Puljun erämaa-alueen kiinteistä majapaikoista. Se on entinen niin sanottu nimismiehen tupa, joka siirtyi Metsähallitukselle vuonna 1969. Tupa on rakennettu joko 1920- tai 30-luvulla. Ulkoseinään on kaiverrettu nimikirjaimet ja vuosiluku 1945.

Aikoinaan tupia rakennettiin erämaaosuuksille virkamiesten, postinkantajien ja muidenkin kulkijoiden käyttöön. Korsan seutu oli tärkeä välietappi Enontekiön ja Inarin välillä.

Korsatuvan tulisija ei ole kamiina vaan avotakka. Pihapiirissä on Käsivarren alueen erämaatuvissa harvinainen sauna, jonka laitoimme heti lämpiämään.

Metsähallituksen autiotuvat on tarkoitettu omin voimin liikkuville matkaajille tilapäiseen eli yhden tai parin yön yöpymiseen. Koska emme nähneet vaelluksellamme muita yösijaa kaipaavia kulkijoita, päätimme jäädä tuvalle kahdeksi yöksi.

Vedenhakua Korsa­tuvan saunalle. Sauna on harvinaisuus tämän alueen autiotuvissa. Kuva: Arto Komulainen

Aamulla lähdimme tutustumaan Korsatunturiin. Vaikka se on vain 468 metrin korkuinen, se on vaikuttava. Tunturin laella on vanha, jo maahan vajonnut kolmiomittaustorni, josta korkein kohta on saanut nimekseen Tornilaki. Korsatunturin laella sijaitsee myös Kittilän, Enontekiön ja Inarin kun­tien rajamerkki.

Navakan tuulen tuomat lumikuurot piiskasivat kasvojamme, joten pitkään emme huipulla viihtyneet. Lähdimme laskettelemaan takaisin suojaisemmille rinteille.

Retkemme viimeiseksi yöksi tuli napakka pakkanen. Hanki kovettui kunnolla, ja viimeisenä hiihtopäivänä meillä oli lentokeli. Matkaa Kalmakaltion parkkipaikalle oli 17 kilometriä. Riekot juoksentelivat soiden laitamilla ja pyrähtivät edessämme lyhyeen lentoon. Loppumatkasta nousimme Kieritunturille ihailemaan aurinkoisen päivän maisemia.

Ehdimme autolle niin hyvissä ajoin, että ajoimme vielä Puljutunturin suunnalle ja hiihdimme eväsreppuvarustuksen kanssa tunturin laelle. Koska kerran olimme Puljun erämaassa, olihan meidän käytävä katsastamassa sekin tunturi, jonka mukaan erämaa-alue on nimetty.

Korsatunturin laella on kolmen kunnan eli Enontekiön, Kittilän ja Inarin rajamerkki. Kuva: Arto Komulainen

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 2/2023.