Huuhkajien öisen elämän seuraaminen virittää kaikki aistit äärimmilleen – ”On helppo ymmärtää huuhkajan tuonpuoleiseen liittyvä maine”, kirjoittaa Heikki Willamo

Ensimmäiset puhallukset kuuluvat auringon vielä punatessa korkeimpien puiden latvoja. Ääni kaikuu syvänä ja kumeana jostain kauempaa, mutta pian huuhkajakoiras lentää läheisen männyn latvaan.

Se alkaa taas huhuilla. Huu-uu, huu-uu. Kerta toisensa jälkeen, viiden sekunnin välein. Näen, miten valkoinen kurkkulaikku laajenee ja supistuu puhallusten tahdissa.

Hetken kuluttua kauempaa kuuluu naaraan käheä vastaus. Koiras levittää suuret siipensä ja liitää äänen suuntaan. Ilta pimenee pöllöjen laulaessa maagista duettoaan.

Juuri ennen pimeän laskeutumista huuhkajan sarvipäinen hahmo kuvastuu taivaalle syttyviä tähtiä vasten. Kuva: Heikki Willamo

Eletään lokakuun puoliväliä, huuhkajien syyssoitimen aikaa. Pariskunnalla on takanaan pitkä, jo maaliskuussa alkanut pesimäkausi. Vieläkin yksi kolmesta poikasesta on paikalla kärttämässä emojensa huolenpitoa. Se kerjää ruokaa läpi yön, mutta nyt se on vaiti. Ehkä sekin kuuntelee aikuisten komeaa laulua.

Soidin jatkuu intensiivisenä. Koiras vaihtaa paikkaa, kiertää vuorta kuuluttaen omistusoikeuttaan joka suuntaan. Viimeisen kerran näen sen kelon oksalla, mustan sarvipäisen hahmon vasten taivaalle syttyvää tähtien kirjoa. Se kumartuu jokaisella puhalluksella, ryhdistäytyy ja kumartaa taas. Sitten se pudottautuu siivilleen ja katoaa lopullisesti pimeyteen.

Kun silmät eivät enää näe, korvien merkitys kasvaa. Kumeat puhallukset, rääkäisyt, huohotus ja kummallinen puuskutus tuntuvat iholla ja syvällä selkäpiissä. Vanhat vaistot pyrkivät esiin, muinainen pimeän­pelko ja kuvitelmat siellä asustavista voimista.

Juuri nyt on helppo ymmärtää huuhkajan tuonpuoleiseen liittyvä maine. Alkujaan yön lintu on varmaankin auttanut eläviä yhteyteen vainajien kanssa, myöhempi uskonto teki siitä pahan, kuoleman sanansaattajan sekä tuhon ja kurjuuden ennustajan.

Pimeänpelko ei ole vaivannut minua sitten lapsuusvuosien, tällainen tähtikirkas syysyö metsässä kuuluu pikemminkin mieluisimpien kokemusten piiriin. Nautin täysin siemauksin tunnelmasta ja tapahtumien kiihkeydestä. Kuulen, miten naaras antaa kyytiä poikaselleen, joka yrittää tulla väliin omine vaatimuksineen. Kuulen ainakin yhden parittelun, vaikka pesinnän alkuun on lähes puoli vuotta. Välillä pariskunta on niin lähellä, että erotan vaimeimmatkin äänet. Sieluni silmin näen lintujen istuvan vierekkäin, sukivan tosiaan ja juttelevan hiljaa. Ne ovat olleet yhdessä pitkään, pesineet vuorellaan jo alun toistakymmentä vuotta.

Olen seurannut ja valokuvannut ystäväni kanssa pöllöparin elämää useamman vuoden ajan. Olemme katselleet poikasten touhuja kesäöiden hämärässä, nähneet niiden loikkivan louhuisilla rinteillä vuorenpeikkojen lailla, tekevän ensimmäisiä hapuilevia lentoyrityksiään ja nousevan lopulta mäntyjen tukeville oksille ruokaa kerjäämään.

Syksyllä ne ovat menneet menojaan, ja soidin on kaikunut vuorella lokakuisen viikon. Sitten pöllöt ovat hiljentyneet talven odotukseen, piileskelleet katseiltamme pitkinä öinä, kunnes helmikuu on herättänyt ne yli kuukauden kestävään kevätsoitimeen. Sen tuloksena kallion syvennykseen on ilmestynyt kahdesta neljään munaa, ja me olemme antaneet pöllöille pesimärauhan. Vasta toukokuun lopulla olemme palanneet tervehtimään suureksi kasvaneita poikasia.

Vuosien varrella olemme saaneet katsella huuhkajien elämää. Katsella ja kuunnella, sillä paljon tapahtuu yön kätkemänä.

Kaikki aistit saavat töitä. Kun silmät eivät näe, pääsee mielikuvitus siivilleen. Tieto ja kokemus auttavat asettamaan kuultua oikeisiin puitteisiin, mutta pimeys jättää sopivasti tulkinnan varaa. Haluan tietää, mutta haluan myös tilaa omille, sisältäni nouseville kuvitelmille.

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 9/2021.