Suojelun ansiosta Lapissa on asumattomia erämaa-alueita – niitä koluavat vain kokeneet vaeltajat

Hiihtelen illan hämärtyessä tienvarresta ahkiota vetäen Artan kämpälle Tsarmitunturin erämaahan. Alue sijaitsee Saariselän tuntureiden ja Inarijärven puolivälissä aivan itärajan tuntumassa.

Pikkuruinen, kelopuusta rakennettu Artan kämppä seisoo aihkipetäjien syleilyssä tunturien alimmalla laidalla. Tästä maat alkavat nousta pohjoisen suunnalle kohti Sarmitunturia.

Kevättalven ilta selkenee, ilma kylmenee. Sytytän kamiinaan tulet ja siirryn ulos. Tuhannet tähdet loistavat yläpuolellani, ja pohjoista taivaanrantaa valaisevat revontulet. On täysin hiljaista, vain kamiinan torvi napsahtelee.

Viimein palaan sisälle kämppään, joka on jo ehtinyt lämmitä. Otettuani vielä ulkona iltakuvat maisemista syön iltapalan ja peseydyn. Työnnyn makuupussiini ja makoilen pitkän tovin ihaillen taidokkaasti rakennettua kämppää kamiinanluukun tulenkajossa.

Artan kämpän rakentajat ja huoltomiehet Kari Tikkanen ja Urpo Karppinen juovat tulokahvit ennen polttopuiden tekoa. Kuva: Arto Komulainen

Aamuaskareeni keskeyttää moottorikelkan ääni. Kämpän pihaan kaartaa toinenkin kelkka.

Tulijat eivät ole keitä tahansa kulkijoita. Urpo Karppinen ja Kari Tikkanen ovat kämpän rakentajat ja huoltomiehet, jotka ovat suunnitelleet ja veistäneet Artan uuden kämpän palaneen tilalle. Tällä reissulla heillä on urakkana polttopuiden teko. He tekevät kuulemma mielellään talkootyötä Metsähallitukselle suosikkikohteessaan.

”Tämä on erityinen paikka, tunturihuippujen lisäksi täällä on kuruja, lampia ja soita”, kertoo Tikkanen. ”Etenkin Pahankurun seutu ja sen kauniit lammet on vaikuttava.”

Karppinen lisää, että yksi seudun erikoisuuksista on Suomen pohjoisin kuusimetsä, tiheä Sarmikuusikko.

Saan miehiltä kuulla, että kulkijoita on Tsarmissa niukasti.

”Metsästysaikana on jokunen kanalinnun pyytäjä, hirven- tai karhunmetsästäjä. Retkeilijöitä ei juuri näy”, kertoo Karppinen.

Vaikka Tsarmi on Suomen erämaa-alueista pienin, kulkijalle sekään ei ole pieni.

”Lähepä kiertämään kaikki paikat”, naurahtaa Tikkanen. ”Olen kulkenut täällä aika tarkalleen kaksikymmentä vuotta, ja minullakin on paljon käymättömiä paikkoja.”

1980-luvulla Karppinen oli täällä metsurina ja kirosi silloin, että ”tulevat näitä meijän mettiä suojelemaan ja vievät työpaikat”.

”Nyt on ääni muuttunut kellossa. Ei täällä viitsisi kulkea, jos nämä metsät olisi hakattu.”

Lue myös: Hakkuukiista johti erämaalakiin ja Lapin erämaa-alueiden perustamiseen vuonna 1991

Maisemaa Suopunkimorostolta Tsarmin korkeimman huipun, Akalauttapään, suuntaan. Suomen pohjoisin kuusimetsä Sarmikuusikko nousee tunturien väliseen rinteeseen. Kuva: Arto Komulainen

Suomen 12 erämaa-alueen tunnusmerkkejä ovat luonnontilaisuuden ja syrjäisyyden lisäksi asutuksen, teiden ja merkittyjen reittien puuttuminen. Näihin oloihin lähtevät vain kokeneimmat vaeltajat.

Tsarmitunturin puista löytyy vanhoja merkkipilkotuksia, joilla on ennen vanhaan merkitty kulku-uria. Alueen länsipuolella on kulkenut Ruijanpolku, joka on ollut tärkeä kulkureitti Lapista Jäämeren rannalle. Yksi kuruista on nimetty Ruijankuruksi.

Maaliskuiselta Tsarmin-retkeltä siirryn huhtikuussa Paistunturin erämaahan, joka on Ylä-Lapin länsiosassa. Suurin osa alueesta on tunturiylänköjä, eteläosassa on isoja suoalueita. Paistunturin erämaan sisäpuolelle rajautuu Kevon luonnonpuisto. Yhdessä nämä muodostavat lähes 2 300 neliökilometrin suuruisen suojelualueen.

Olemme vaimoni Anjan kanssa hiihtovaelluksella, ja tavoitteenamme on Karigasniemi. Kiipeän suksien ja ahkion kanssa loputtomalta tuntuvaa tunturinrinnettä ylös Utsjoen kirkonkylän tuntumassa.

Huhtikuinen iltapäivä on auringonpaisteessa lämmin, ja joudun vähentämään vaatetusta. Yli kahden kilometrin nousu ennen tunturiin pääsyä on mukava voimainkoetus.

Lopulta nousu tasaantuu, ja eteemme avautuu tunturien loputon maisema.

Hiihtäjien lepohetki Nilijängän laitamilla heti Paistunturien pohjoispuolella. Tunturiylänköjen välissä olevat suot palsakumpuineen ovat lumen peitossa. Kuva: Arto Komulainen

Tästä alkaa Paistunturin erämaa-alue, joka päättyy kuudenkymmenen kilometrin päässä lähellä Karigasniemeä.

Ilta kääntyy yöksi saapuessamme Koahppelasjärven autiotuvalle. Ennen kämpän pihaan laskemistamme huomaamme rantatöyräällä ahman etelän suuntaan kulkevat jäljet. Mistähän lienee kulkija tulossa, minne menossa?

Hiihtovaeltaja on ahman hengenheimolainen. Molemmilta matkaa taittuu vuorokauden aikana kymmeniä kilometrejä.

Koahppelasjärven viehättävä tupa nököttää tuntureiden lomassa järven eteläpäässä. Se on yksi seudun harvoista autiotuvista ja etenkin talvella matkaavan mieluisa levähdyspaikka.

Jos ovat tuvat Paistunturin erämaassa harvassa, sitä ovat myös järvet. Koko pohjoisosan alueella on Koahppelasjärven luoteispuolella muutama pieni järvi, seuraava Akujärvi on jo paljon etelämpänä, ja siitä seuraavat Luomusjärvet ovat jo alueen etelärajalla.

Tuntureita täällä riittää. Tunturinlaki toisensa jälkeen avautuu matkalaisen edessä. Niiden välissä kiemurtelee puroja pienten suoalueiden lomitse. Täällä suot ovat tyypillisesti palsasoita, joiden turpeen alla oleva ikirouta ei sula kesälläkään.

Hiihtovaeltajalle suot eivät lumipeitteen alta erotu. Maisema on yhtä valkoista aavaa.

Tunturipöllö maastoutuu hyvin valkeaan maisemaan. Kuva: Arto Komulainen

Toiseksi yöksi saavumme ystäviemme Pia ja Hans Rasmuksen mökille Nilijängälle, keskelle tunturierämaata. Sauna ja vierasmaja odottavat hiihtäjiä.

Rasmusten samoin kuin muutaman muunkin mökinomistajan tilat on rajattu erilleen erämaa-alueesta.

Hans on liikkunut Paistunturin erämaassa paljon. ”Mieluisin aika on kevättalvella, kun säät ovat hyvät ja moottorikelkalla liikkuminen vaivatonta. Mutta kun on sumua, joutuu etenemään kelkalla tarkasti, että pysyy suunnassa.”

”Aiemmin, kun mökkiä ei vielä ollut, minulla oli harrastuksena suunnistaa yöllä Karigasniemestä kohti Kuivin tupaa, jonne on matkaa nelisenkymmentä kilometriä. Tunturin päällä piti nousta kelkan päälle seisomaan ja tunnustella kasvoilla, mistä suunnasta tuuli. Näin tiesi, oliko oikealla reitillä.”

Hans kertoo, että rauhoitettuun Nilijokeen nousee lohi, joita hän on nähnyt kutemassa muutaman kilometrin päässä mökistä. ”Muutaman kilon painoisia tittejä ne ovat olleet.”

”Naalin olen nähnyt joskus 90-luvulla. Puhuvat, että uusiakin havaintoja naaleista täällä olisi. Norjan puolella niitä pesii. Tunturipöllöjä liikkuu Nilijängällä saalistamassa. Osa on vanhoja valkoisia lintuja, joskus mukana on harmaita, kaiketi nuoria lintuja.”

Nilijokeen laskevan joen tuntumassa olevalle pesäpaikalle saapuu maakotkapari joka kevättalvi.

Kerran Hans joutui todistamaan hirvilehmän ja sen kahden vasan menehtymistä lumiaavan keskelle.

”Ensin kuoli emä, sitten vasat. Kaiketi ne kuolivat nälkään. Vein vasoille leipää, mutta ei se niitä pelastanut”, hän muistelee.

Iltaöinen näkymä Njaugoaivin tuvalta luoteeseen Akujärven suuntaan. Erämaan hiljaisuuden katkaisee riekon nauru. Kuva: Arto Komulainen

Ilta kuluu mukavasti uunissa valmistettua poronlihakeittoa nauttien, saunoen ja isäntäväen tarinoita kuunnellen.

Hyvin nukutun yön jälkeen hyvästelemme Pian ja Hansin ja nousemme suksille. Taivalluksemme jatkuu kohti etelää Paistunturien sivuitse. Hans käy hyvän matkaa meitä saattelemassa – etteivät turistit vain eksy väärään kuruun.

Luonto on ollut meille armollinen. Aurinko on paistanut koko matkamme ajan, ja tuuli on käynyt selkämme takaa. Olemme nähneet horisontista pilkistävät tunturien huiput, laskeutuneet ihastuttaviin kuruihin ja taas nousseet tunturien kupeeseen.

Viimeisen yön vietimme Kevon luonnonpuiston rajan tuntumassa Njaugoaivin autiotuvassa. Kevon luonnonpuistossa olisivat olleet myös Madjohkan ja Kuivin autiotuvat yöpymiseen, mutta halusimme kulkea lännempää, erämaa-aluetta pitkin.

Erämaassa vaeltajia kulkee vähemmän, ja siellä pääsee paremmin koskemattoman luonnon tunnelmaan.

Erämaassa kulkeminen antaa ihmiselle uutta voimaa. Sen olemme saaneet huomata tälläkin taipaleella. Lapin erämaat ovat mainioita samoilukohteita rauhaa hakeville, jotka tulevat toimeen luonnon ehdoilla.

Suomen erämaa-alueet

• Perustettu vuonna 1991.
• Erämaa-alueita on 12, ja niiden pinta-ala on yhteensä 14 903 km2.
• Pohjoisin on Kaldoaivin erämaa, eteläisin Tuntsan erämaa Sallassa.
• Erämaat ovat asumattomia, niissä ei ole teitä, ja ne ovat lähes luonnontilaisia.

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 2/18.