Metsien hoidon nykylinja vai jatkuva kasvatus?

Suomessa metsien kaikista hakkuista on noin 2/3 harvennushakkuita. Niitä tehtiin vuonna 2020 noin 520 000 hehtaarin alalle. Harvennushakkuilla voidaan vaikuttaa merkittävästi metsien arvokehitykseen, hiilinieluihin ja tuhonkestävyyteen.

Metsän perinteinen harvennus kohdistuu yleensä ainakin suunnilleen tasaikäisenä kasvatettuun puustoon, luontaisesti tai metsänviljelyllä syntyneeseen. Se on metsänomistajille edelleen varmin, paras ja luotettavin hakkuutapa. Siinä tavoitellaan suurempaa ja nopeampaa arvokasvua sekä sen keskittämistä metsikön parhaisiin puihin.

Puuston kehityksen kannalta liiallista tiheyttä vähennetään pääasiassa niin sanotulla alaharvennuksella, jossa poistetaan heikoimmin kehittyneitä puita, mutta tarvittaessa osittaisella yläharvennuksellakin, jossa poistetaan myös suurempia puita, varsinkin jos ne vielä aiheuttavat haittaa lukumäärältään useammille pienemmille, mutta kehityskelpoisille puille.

Metsän perinteinen harvennus on monille metsänomistajille tuttu ja turvallinen hakkuutapa. Sen periaatteet on helppo omaksua. Sitä osoittaa jo sekin, että Suomessa vuosittain laajalti kautta maan järjestetyissä metsien leimauskilpailuissakin monet metsänomistajat ovat menestyneet hyvin, jotkut jopa metsäammattilaisiakin paremmin. Metsän perinteisessä harvennuksessa sovellettavat periaatteet ovat monille tuttuja jo kotipuutarhankin viljelysten harventamistavasta.

Kuitupuiden reaalisten kantohintojen romahtaminen vuonna 1992 uudistetun kilpailulain jälkeen on vähentämässä merkittävästi metsänomistajien kiinnostusta ylipäänsä kuitupuukokoisten harvennusmetsiköiden hakkuisiin. Ne olisivat kuitenkin ensiarvoisen tärkeitä puustojen kehityksen kannalta. Jo muutenkin monien vuosikymmenien aikana syntyneet nuorten metsien mittavat harvennusrästit ovat hidastaneet merkittävästi näiden metsien puustojen kehitystä.

Kysymys on koko metsänhoitomme tason turvaamisesta, kun se saattaa olla nyt myös tiettyjen muidenkin syiden vuoksi vaarassa. Asian uskoisi olevan ensiarvoisen tärkeä myös metsäteollisuudelle.

Metsän ”jatkuva kasvatus” ‒ tai siitä viimeisimpänä nimityksenä käytetty ”jatkuvapeitteinen kasvatus” kohdistuu yleensä jo alkujaan eri-ikäisempään puustoon. Jotkut metsänomistajat ‒ tosin vasta harvat ‒ ovat alkaneet pyrkiä lisäämään harvennushakkuista saatavia tulojaan tukeutumalla juuri tähän kasvatustapaan. Jotkut taas ovat ehkä pyrkineet siten turvaamaan joitakin metsänsä luonnonarvoja, kun eivät ole tiedostaneet, että niitä voi hyvin ottaa huomioon perinteisessäkin metsänhoidossa.

Kummatkaan jatkuvan kasvatuksen edellä mainitut nimitykset eivät ole onnistuneita ‒ paitsi varmaan markkinointisyistä ‒ sillä perinteiselläkin metsänhoidolla toki pyritään tietysti kasvattamaan metsää jatkuvasti, vaikka metsän uudistamisvaiheessa voikin olla viljelystä johtuva 1‒2 vuoden keskeytys. Mutta samoin on yleensä viivettä ‒ ja usein vielä paljonkin enemmän ‒ jatkuvassa kasvatuksessa, ennen kuin siinä luontaisen uudistumisen tavoitteet toteutuvat.

Viimeisessä, vuoden 2014 metsälaissakin on säädetty aikaa uudistushakkuusta taimikon aikaansaamiseen alueesta riippuen 10‒25 vuotta. Koska taimikon aikaansaamiseksi tehtävät perustamistoimenpiteet on kuitenkin metsälain mukaan saatettava loppuun kolmen vuoden kuluessa puunkorjuun päättymisestä, tulee metsänviljelyä käytettäessä uudistamisvelvoite helposti toteutetuksi jo aivan laissa mainittujen määräaikojen alkuvaiheessa.

Sen sijaan jatkuvassa kasvatuksessa usein selvästi hitaampaa luontaista uudistamista varten on katsottu olevan tarpeen laissa mainitut paljon pidemmät enimmäisvuosimäärät. Ainakin metsätalouden kannalta ne tuntuvat kuitenkin osin perusteettomankin pitkiltä vuosimääriltä uudistamiselle, jonka pitkittyminen ei ole enempää yhteiskunnan kuin metsänomistajankaan edun mukaista.

Jatkuvapeitteisyyskin toteutuu molemmissa edellä mainituissa metsän kasvatus- ja uudistustavoissa, mutta usein ratkaisevasti eri tavoin: perinteisessä metsänhoidossa nimenomaan tavoitteenakin olevana uutena taimikkona, mutta jatkuvassa kasvatuksessa ehkä osin vain joidenkin muidenkin kasvien synnyttämänä peitteisyytenä. Tällä taas ei tietysti ole metsätalouden kannalta lainkaan samaa merkitystä kuin on sillä, että peitteisyyden muodostaa pääasiassa tärkeimpänä tavoitteenakin oleva täystiheä kehityskelpoinen metsäpuiden taimikko.

Mutta samoin kuin kasvatustavan nimenä ”jatkuva kasvatus” tai ”jatkuvapeitteisyys” vaatisi muista erottuvampia ja oikeammin kuvaavia nimityksiä, vielä selvemmin sitä vaatisi yleisesti käytetty avohakkuu-nimitys. Tämä kaiken metsänviljelyä haittaavan puuston poistava hakkuu tulisi nimetä ‒ tarkoitustaan vastaavasti ‒ viljelyhakkuuksi, koska sen tarkoituksenakin on nimenomaan vain luoda edellytykset alueen viljelylle, metsänistutukselle tai kylvölle. Siten nimitys vastaisi asiallisesti luontaiseen uudistamiseen tähtäävien hakkuiden nimityksiä, siemenpuu- ja suojuspuuhakkuu.

Täysikasvuisen metsän reunaan jätetään joskus pienialainen ja kapea aukea alue, jossa tarkoituksena on odottaa luontaista uudistumista reunametsän siemennyksestä. Tällaista luontaiseen uudistumiseen tähtäävää hakkuuta tulisi kutsua pienaukkohakkuuksi, jota nimitystä jo käytetään täysin samassa tarkoituksessa myös jatkuvassa kasvatuksessa tehdyistä pienaukoista.

Alkuaan jatkuvan kasvatuksen yhtä perustaa, ylä-/harsintaharvennusta, oli tutkinut professori Yrjö Vuokila jo 1960-luvun lopulta lähtien. Näiden tutkimusten mukaan tietyin edellytyksin tämä harvennustapa voi antaa hakkuun osalta taloudellisesti paremman kokonaistuloksen kuin aiemmin käytännössä jokseenkin yksinomaisesti suositeltu alaharvennustyyppinen metsien käsittely.

Edellytyksinä Vuokila piti kuitenkin silloin, että yläharsintatyyppinen käsittely toteutetaan tasaikäisessä, hoidetussa metsikössä ja alkaa vasta toisesta harvennuksesta, jolloin ensiharvennus on vielä tehty alaharvennusperiaatteella.

On tarpeen korostaa, että kysymys ei tuolloin ollut vielä mistään nykykäsitteen tarkoittamasta jatkuvasta kasvatuksesta, vaan vain siitä, että osaksi myös suurimpia puita voi olla taloudellisesti perusteltua poistaa perinteisissä harvennushakkuissa.

Muutamat myöhemmät tutkijat, erityisesti professori Erkki Lähde ja hänen avustajansa, ovat omalla tavallaan vielä laajentaneet hakkuumenetelmää jatkuvan kasvatuksen nimellä. Siinä metsikössä pyritään samanaikaisesti puuston erirakenteisuuteen ja puiden eri-ikäisyyteen sekä metsikön uudistamiseen ”pienaukkoja” tekemällä ja niiden luontaisella uudistamisella. Hakkuissa poistetaan pienempien puiden lisäksi osaksi myös suurimpia puita, joiden alla olevat pienemmät puut jätetään edelleen kasvamaan. Poistamalla myös suurimpia puita pyritään lisäämään hakkuusta kertyviä tuloja ja siten alentamaan puunkorjuusta tällaisissa metsiköissä muuten aiheutuvia selvästi suurempia kustannuksia.

Tässä kasvatusmenetelmässä on tarkoitus pyrkiä siihen, että puustojen uudistaminen perustuisi pääasiassa pienaukkojen tekemiseen ja niiden luontaiseen uudistamiseen ilman, että tarvitsee tukeutua lainkaan maanmuokkaukseen ja metsänviljelyyn.

Edellä kuvattua jatkuvan kasvatuksen menetelmää on pidettävä jo metsäammatillisestikin erittäin vaativana, toisin kuin varsin helposti omaksuttavaa perinteistä harvennushakkuuta. Kaikkiin jatkuvassa kasvatuksessa tarvittaviin arvioihin sisältyy nimittäin moniakin virheiden mahdollisuuksia. Ne koskevat esimerkiksi eri kehitysvaiheissa olevien yksittäisten varttuneiden puiden poistamisen ajankohdallisia valintoja. Mutta ehkä kuitenkin vielä merkittävämpiä virheiden mahdollisuuksia sisältyy varttuneiden puiden hakkuiden kanssa samanaikaisesti alueella toteutettaviin uudistamisiin.

Missään tapauksessa jatkuvan kasvatuksen menetelmä ei ole edes tekniseltä toteutukseltaan metsänomistajille ‒ eikä varmasti useimmille metsäammattilaisillekaan ‒ läheskään aina suinkaan selvä. Ammattihenkilöiltäkin puuttuu siitä riittävä kokemus, ja tutkimustiedotkin ovat vielä erittäin puutteelliset.

Siis mikään jokamiehen, metsänomistajan menetelmä jatkuva kasvatus ei ole, eikä vaikeutensa, monivivahteisuutensa eikä epämääräisyytensäkään vuoksi voine sellaiseksi tullakaan. Esimerkiksi perinteisessä metsänhoidossa käytettäviä puuston käsittelyä ohjaavia tärkeitä numerollisia kriteerejä ja tunnuksia, jotka koskevat muun muassa puustojen ikää, tiheyslukuja, keskiläpimittoja, pohjapinta-aloja, keskipituuksia, valtapituuksia, kuutiomääriä sekä uudistamisen osalta myös maaperän ominaisuuksia ja muita tunnuksia, ei jatkuvaa kasvatusta koskien ole vielä esitetty lainkaan jo yksin tutkimusten vähäisyyden ja puutteellisuudenkin vuoksi. Se käy selvästi ilmi myös tutkija Sauli Valkosen kirjasta ”Metsän jatkuvasta kasvatuksesta” (2020, Metsäkustannus & Luonnonvarakeskus).

Vaikutelmaksi on jopa tullut, että sellaisia ohjaavia tunnuksia ei ehkä edes pyrittäisikään esittämään kovin konkreettisina, vaan että menetelmä haluttaisiinkin pitää vain yleisemmin ja epämääräisemmin kuvailtuna sen helpomman markkinoitavuutensa vuoksi. Lisäperusteena voi olla se, että jatkuvaan kasvatukseen tällaisten tunnusten luominen on paljon vaikeampaa ja varsinkin sitten niiden soveltaminen käytännössä.

Sama tutkimustietojen puutteellisuus käy selvästi ilmi myös vuonna 2022 julkaistusta Luonnonvarakeskuksen synteesiraportista, joka koskee juuri jatkuvapeitteistä metsänkasvatusta ja jonka kirjoittamiseen on mainittu osallistuneen peräti 30 kirjoittajaa. Todettakoon, että tämä sama aihepiiri on sisältynyt jo 1970-luvun lopulta ja 1980-luvulta lähtien, eli nyt jo lähes 50 vuoden ajalta, jatkuvana metsänhoidon tutkimusohjelmiin ja myös käytännön tutkimuksiin. Jostain syystä tutkimus ei ole kuitenkaan pystynyt tuottamaan koko tuona aikana käytäntöä varten riittävästi numeerisestikin eksaktia ja vastaavalla tavalla käytäntöä ohjaavaa tutkimustietoa, jota on ollut perinteisessä metsänhoidossa käytettävissä jo ainakin 1950-luvulta asti.

Metsien kasvatushakkuita tutkinut metsäntutkimuslaitoksen metsänarvioimistieteen professori Yrjö Vuokila kirjoitti vuonna 1987: ”Suomen leveysasteilla metsät pyrkivät luonnostaan kehittymään tasaikäisiksi. Jatkuvan kasvatuksen yrittäminen johtaa siksi luontaisen kehityksen vastaiseen toimintaan” (KM 11/87).

Meidän kolmesta pääpuulajistamme kaksi, eli mänty ja koivu, ovat valoa vaativia puulajeja, jotka eivät menesty yleensä hyvin suurempien puiden alla niiden varjossa kasvatettavina. Kuusi taas kyllä sietää varjoa, mutta ei sitä varsinaisesti vaadi muualla kuin taimikokoisena hallanaroilla paikoilla. Muutoin kuusienkin kasvu on heikompaa niiden päällä kasvavien suurempien kuusien alla jo yksin kilpailusyistäkin.

Kun otetaan huomioon edellä mainitut eri puulajien ominaisuudet, jatkuvan kasvatuksen perusmuoto voi ylipäänsäkin soveltua lähinnä vain kuuselle. Koivulle se ei sovellu lainkaan, ja männyllekin huonosti, lukuun ottamatta Pohjois-Lapin korkeita ja karuja kasvupaikkoja.

Mäntyä koskien jatkuvan kasvatuksen tämän hetken eturivin tutkija Sauli Valkonenkin toteaa jo edellä mainitussa kirjassaan, että ”Mänty on huono menestymään alikasvoksena, joten sille ei sovi eri-ikäiskasvatus kuusen tapaan” (”Metsän jatkuvasta kasvatuksesta”, 2020).

Niinpä männylle jatkuvaa kasvatusta on sen sijaan yritetty varsin teennäisesti mallintaa siten, että perinteisessäkin metsänhoidossa luontaisessa uudistamisessa käytettyä siemen- tai suojuspuuasentoa yksinkertaisesti vain jatkettaisiin vielä alueen taimettumisen jälkeenkin. Kaikkia siementäneitä puita ei poistettaisi kerralla, kuten perinteisessä metsänhoidossa pyritään tekemään, vaan ainoastaan harvennettaisiin ehkä vielä useampaankin kertaan tulevina vuosikymmeninä. Alempi, uusi puusukupolvi kasvatettaisiin sitten niiden alla.

Lukuisista käytännön kokemuksista kuitenkin tiedetään hyvin, että jo siementäneiden isojen mäntyjen kasvattamisen jatkaminen luontaisesti syntyneen taimikon päällä merkitsisi tuntuvia heikennyksiä jo aikaansaadun taimikon kehitykselle. Samoin se merkitsisi taimikon osittaista tuhoutumistakin myöhennettyjen, suurten ylispuiden useampaan kertaan tapahtuvien puunkorjuiden vuoksi, kuten tähän menetelmään silloin kuuluisi.

Pohjois-Lapin karuilla ja korkeilla kasvupaikoilla männiköt ovat kuitenkin jo luonnontilassa harvoja ja eri-ikäisrakenteisia. Siellä niiden kasvatukseen sopivatkin periaatteessa jatkuvan kasvatuksen mallin mukaiset menettelyt, joskin karujen olosuhteiden vuoksi niihin sovellettuina. Metsähallituksesta on kerrottu siitä olleen niissä olosuhteissa myönteisiä kokemuksia.

Hakkuuseen välittömästi liittyviltä kustannuksiltaan jatkuvan kasvatuksen hakkuutapa voi olla ensi vaiheessa monelle metsänomistajalle taloudellisesti houkuttavakin, kun suurimpien puiden poistaminen tuo ensimmäisissä harvennushakkuissa sillä hetkellä lisätuloja perinteiseen tasarakenteisten metsien harvennustapaan verrattuna. Kuitenkin jatkuvaan kasvatukseen liittyy vielä paljonkin sellaisia erittäin merkittäviä tutkimustietojen puutteita, joita vastaavia ei perinteisessä tasaikäisten metsiköiden kasvatuksessa ole.

Huoli metsän jatkokehityksestä helposti unohtuu hetken houkutuksesta, kun ensimmäisissä harvennushakkuissa voidaan saada suurimpien puiden hakkuun seurauksena jonkin verran enemmän tuloja. Ylivoimaisesti tärkeintä on kuitenkin se, miten puusto ja myöhempien vuosikymmenien hakkuumahdollisuudet tulevat jatkuvan kasvatuksen seurauksena kehittymään. Siitä ei edes kenelläkään tutkijalla voi vielä olla sellaista tarkkaa tietoa, että se pätisi käytännössä eteen tulevissa mitä moninaisimmissa tapauksissa.

Niinpä esimerkiksi yhden tutkijan esittämä väite, että ”jatkuva kasvatus tuo metsänomistajalle pitkän ajan kuluessa enemmän tuloa” (HS Kuukausiliite 7/2021), tulee jättää pelkästään menetelmän käyttöä koskevana mainospuheena omaan arvoonsa. Kyseinen tutkija on näet julkisuudessakin ilmoittanut olevansa jatkuvan kasvatuksen edistämistä ja toteuttamista varten perustetun kaupallisen yrityksen osakas. Tosiasiaksi kuitenkin jää, että tutkimusten ja kokemusten lyhytaikaisuuden vuoksi kenelläkään ei edes voi olla menetelmän seurauksista vielä pitkään aikaan likimainkaan tarkkaa tietoa.

Päinvastoin onkin paljon perustellumpaa arvioida, että kokonaistulot tulisivat olemaan jatkuvassa kasvatuksessa vuosikymmenien mittaan selvästikin perinteistä metsänhoitoa pienemmät. Siihen on päädytty jatkuvan kasvatuksen useiden vuosikymmenien mittaista siirtymäaikaa koskevissa ulkomaisissa tutkimuksissa ja samoin myös kotimaisissa arvioissa.

Elias Hämäläinen teki vuonna 2011, yhteistyössä Metsäteho Oy:n kanssa, Helsingin yliopiston liiketaloudellisen metsäekonomian pro gradu-tutkimuksen ”Metsän erirakenteisuutta edistävien hakkuiden kannattavuustarkastelu metsäaluetasolla”. Siinä tarkasteltiin Keski-Suomessa tasaikäisrakenteisen metsän muuttamista eri-ikäisrakenteiseksi 40 vuoden aikana. Tutkimuksen johtopäätökseksi tuli: ”Tulosten perusteella on väistämätöntä, että siirtymävaihe tasaikäisrakenteisesta eri-ikäisrakenteiseksi metsäksi aiheuttaa taloudellisia tappioita siitäkin huolimatta, että hakkuut ovat voimakkaita ja tehdään varttuneeseen kasvatusmetsään”.

On arvioitu, että täydellinen siirtyminen tasaikäisen puuston perinteisestä metsänhoidosta samassa kohteessa jatkuvan kasvatuksen periaatteisiin voi viedä aikaa likimain puuston kiertoajan verran. Esimerkiksi Sveitsissä tehtyjen tutkimusten mukaan siirtymäajaksi on saatu 60–80 vuotta, joten Suomen karummissa ilmastollisissa olosuhteissa siirtymäaika voisi muodostua vielä pidemmäksi.

Joissakin eteläsuomalaisia kuusikoita koskeneissa tutkimuksissa on todettu jatkuvan kasvatuksen puuntuotoksen olleen 15–25 prosenttia tasaikäisenä kasvatettua kuusikkoa alhaisempi. Suomen Metsäkeskuksen metsänhoidon johtavan asiantuntijan, Markku Remeksen, mukaan avohakkuuna metsähehtaarilta saatava puumäärä edellyttäisi jatkuvassa kasvatuksessa karkeasti kolme kertaa laajempaa hakkuu- ja puunkorjuualaa. Siitä aiheutuisi todennäköisesti myös moninkertaisia maasto- ja puustovaurioita sekä mahdollisesti jopa laajenevia tuhosienitartuntoja maaperässä kasvaviin juuristoihin ja myös puustoihin.

Myös Remeksen arvion mukaan Etelä-Suomen tuoreilla ja sitä ravinteisemmilla paikoilla jatkuvassa kasvatuksessa puuntuotos jäänee puuston kiertoajan kuluessa vähintäänkin edellä esitetyn verran (15–25 prosenttia) perinteisiä harvennushakkuita alhaisemmaksi.

Näin ollen jatkuvaa kasvatusta käytettäessä metsäteollisuudelle ensiarvoisen tärkeät kotimaisen puun hakkuumahdollisuudet alenisivat huomattavasti, ja ero jouduttaisiin korvaamaan tuontipuulla.

Helsingin yliopiston metsäpatologian dosentti Michael Müller kiinnitti huomiota lehtikirjoituksessaan jatkuvan kasvatuksen erityisinä heikkouksina myös metsien kuusettumiseen, maaperä- ja puustovaurioihin sekä sienituhojen leviämiseen (”Avohakkuiden kategorinen kieltäminen ei ole järkevää”, HS 3.8.2021).

Hän totesi, että jatkuva kasvatus suosisi meidän metsissämme yhä enemmän nimenomaan kuusta. ”Kuusi valtaisi yhä lisää alaa sekametsien ja puhtaiden lehtimetsien kustannuksella. Näin maamme metsäluonnon monimuotoisuus vähenisi.” …”Metsien kuusettuminen on ongelma myös ilmaston muuttuessa lämpimämmäksi, koska kuusi kestää huonosti kuivuutta” …”Peräti 89 prosenttia metsistämme on nykyään kuusi- tai mäntyvaltaisia, ja tämä osuus pitäisi saada alemmaksi niin metsäluonnon monimuotoisuuden, terveyden kuin ilmastonmuutoskestävyydenkin kannalta.”

Lisäksi Müller totesi jatkuvasta kasvatuksesta, että sen ”yksi heikkous on riski korjuuvaurioiden lisääntymiseen, kun varttuneet puut korjataan taimien ja nuorempien puiden lomasta. Käytännössä juuri- ja tyvivaurioita ei pystytä riittävästi estämään kasvamaan jäävissä puissa ja taimissa käytettäessä puiden koneellista korjuuta ja kuljetusta hakkuualalta. Tämä puolestaan edistää Suomen metsien merkittävimpien taudinaiheuttajien, kahden juurikääpälajin leviämistä, koska ne voivat infektoida eläviä puita niihin syntyvien vaurioiden kautta”.

Myös metsien harvennushakkuita vuosikymmeniä tutkineella professori Yrjö Vuokilalla oli selvä näkemys koneellisen korjuun soveltumattomuudesta jatkuvan kasvatuksen yhteyteen, kun hän kirjoitti jo vuonna 1987, että ”korjuukone eri-ikäisessä metsässä on kuin norsu posliinikaupassa”.

Hän kysyikin, ”kuinka voidaan välttää pienten puiden vahingoittuminen jatkuvassa kasvatuksessa, jota noudatettaessa koneet palaavat samaan kohtaan muutaman vuoden väliajoin poimimaan oksikkaita kookkaimpia puita? Jatkuvan kasvatuksen onnistuminen edellyttää joka tapauksessa pienpuuston säilymistä terveenä ja kasvukykyisenä”.

Perinteistä metsänhoitoamme on tutkittu Suomessa varsin perusteellisesti jo ainakin 1950-luvun alusta lähtien eli noin 70 vuoden ajan. Tutkimusten tulosten perusteella metsänhoidostamme on vuosikymmenien kuluessa laadittu lukuisia kehitys-, tuotos- ja kasvutaulukoita. Niitä ovat laatineet tutkimustensa pohjalta monet kansainvälisestikin arvostetut tutkijaprofessorimme, kuten Yrjö Ilvessalo, Paavo Ylivakkuri, Peitsa Mikola, Aarne Nyyssönen, Kullervo Kuusela, Paavo Tiihonen ja Yrjö Vuokila sekä turvemaiden metsäntutkijoista Leo Heikurainen, Olavi Huikari ja Eero Paavilainen.

Kiistattomista ja kansainvälisestikin huippuluokkaa olevista tutkimuksista ja niiden pohjalta saaduista metsänhoitomme käytännön tuloksista kertovat vakuuttavasti Valtakunnan metsien inventoinnit, joita on tehty koko maan kattavasti 1920-luvulta lähtien eli jo noin 100 vuoden ajalta ja aina näihin aikoihin asti. Parhaillaan on menossa metsävaratietojen inventointikierros 2020–2025.

Inventointitietojen pohjalta tiedetään kiistattomasti, miten metsämme ovat kehittyneet ja tulevat jatkossakin kehittymään, jos niitä hoidetaan nykyisten hyvän metsänhoidon suositusten mukaisesti ja niitä tarvittaessa tietenkin jatkuvasti hienosäätäen.

Mitään radikaaleja muutoksia ei tarvita, vaan esimerkiksi jatkuvan kasvatuksen toteuttaminen laajamittaisesti ja taitamattomasti käytettynä voisi olla pitkällä tähtäyksellä suorastaan suureksi vaaraksi metsiemme puuntuotannon kehitykselle.

Jatkuvalla kasvatuksella ja esimerkiksi 1900-luvun alkupuoliskolla laajasti käytetyillä harsinta- ja määrämittahakkuilla on yhteisenä piirteenä hakkuiden kohdistaminen suurimpaan puustoon eli valtapuihin. Suurimpana erona on se, että harsintahakkuissa ne saattoivat kohdistua valtapuustoon jotakuinkin totaalisesti, kun taas jatkuvassa kasvatuksessa hakkuut kohdistuvat valtapuustoon vain osittain, ja myös pienemmät puut ovat hakkuun kohteena.

Ero ei ole silti välttämättä suurimpien puiden osalta periaatteeltaan edes suuri varsinkin, kun rajan vetäminen tuottoisimman puuston osan hakkuissa on myös varsin epämääräinen. Merkittävänä erona on kuitenkin se, että jatkuvassa kasvatuksessa voidaan pyrkiä samalla alueella yhtä aikaa osin sekä varttuneen puuston hakkaamiseen että myös luontaiseen uudistamiseen ja ensisijaisesti jopa muokkaamattomaan maahan.

Joka tapauksessa kokemukset harsintahakkuista olivat aikanaan suorastaan dramaattisia, kun niillä pilattiin Suomen metsiä erittäin laaja-alaisesti. Niiden vahinkojen korjaaminen edellytti voimakkaasti lisättyä ja tehostettua lainvalvontaa sekä metsien laajamittaisia kylvöjä ja istutuksia. Tämä virheiden ja niiden korjaamisen vaihe kesti aina 1970- ja 1980- luvuille asti. Se antoi hyvän, mutta myös kalliin opetuksen metsänhoidossa tehtävien virheiden todella pitkistä vaikutusajoista.

Sen vuoksi metsänhoidon linjassa tehtäviin virheisiin pitää ehdottomasti suhtautua vakavasti eikä missään tapauksessa kevytmielisesti, eli vailla riittävää tutkimuksiin ja käytännön kokemuksiin perustuvaa tietoa niiden vuosikymmenien mittaisista seurauksista. Metsätaloudellamme ei ole varaa kokea uudelleen tehtävien virheiden useita vuosikymmeniä kestäviä kielteisiä vaikutuksia.

Suurimpien puiden poistaminen hakkuussa pienessä määrin ja järkevästi tuskin aiheuttaisi metsätalouden kokonaisuuden kannalta nykyisin dramaattisia seurausvaikutuksia. Tärkeintä on, että ei sorruta harsintavuosikymmenien kaltaisiin määrämitta- ja harsintahakkuisiin, joissa jäävän puuston kasvu- ja kehittymiskykyyn ei kiinnitetty juurikaan huomiota.

Harkiten ja taitavasti toimien jatkuvan kasvatuksen tyyppinen metsikön suurimpiinkin puihin osittain kohdistuva harvennushakkuu voi olla joskus kertaluonteisena hakkuutapana erityisesti yksityistaloudellisesta näkökulmasta perusteltuakin, kuten jo professori Yrjö Vuokilakin oli aikanaan kintutkimuksillaan osoittanut. Sehän ei vielä sellaisena edes merkitsisi mitään siirtymistä ”jatkuvaan kasvatukseen”, vaan sellainen muutos olisi sitten jo paljon pitkäkestoisempi ja mullistavampi prosessi.

Varmasti merkittävimmät ongelmat jatkuvassa kasvatuksessa tulevat kuitenkin olemaan puustojen uusien sukupolvien synnyttämisessä, jonka pitäisi vielä tapahtua luontaisesti.

Kun jatkuvassa kasvatuksessa pyrkimyksenä on synnyttää uudet taimikot juuri luontaisesti ja vielä mieluummin ilman maanmuokkauksia, on tärkeää muistuttaa, että sellaistahan on vuosikymmenien kuluessa toki kokeiltu hyvinkin paljon, mutta yleensä aina paljon huonommin tuloksin kuin maanmuokkauksen kautta kylvön ja istutuksen avulla.

Niillä alueilla, joilla jatkuvan kasvatuksen periaatteen mukaisesti kasvatettaisiin samaan aikaan myös varttuneempaa puustoa, ei maanmuokkausta edes voitaisikaan käyttää, koska muokkaukset erityisesti jatkuvan kasvatuksen pääasiallisilla, kuusta kasvavilla alueilla vahingoittaisivat herkästi puiden juuristoja, jotka ovat kuusella muita puulajeja pinnallisemmat. Juuristovauriot levittäisivät alueelle helposti kuusen pahinta tuhosientä, maannousemasientä eli juurikääpää. Se taas lahottaa puun ja saastuttaa maan niin, että siinä ei voi enää sen jälkeen kuusta edes kasvattaakaan, vaan puulaji täytyy vaihtaa metsänviljelyä käyttäen.

Voikin ennustaa, että jatkuvaan kasvatukseen tukeutuvat metsänomistajat joutuvat kokemaan uusien puusukupolvien synnyttämisessä paljon pettymyksiä ja ylivoimaisiakin vaikeuksia. Suomessa kyllä yleensä kaikki metsämaat toki aikanaan uudistuvat jollekin. Aika vain voi olla hyvinkin pitkä, ja eri asia on sitten myös se, mille puu- ja kasvilajeille ne uudistuvat. Valtaosalle metsänomistajia edellä mainitut asiat ovat metsätalouden harjoittamisessa kuitenkin aivan keskeisiä.

Jatkuvaa kasvatusta harjoitettaessa menetetään myös mahdollisuudet hyödyntää täysimääräisesti metsätalouden kahta merkittävintä puuston kasvua lisäävää toimenpidettä, metsänjalostusta ja metsänlannoitusta.

Metsänjalostuksella tähdätään nimenomaan perinnöllisiltä ja kasvatuksellisilta ominaisuuksiltaan korkealaatuisten metsäpuiden taimien tuottamiseen. Metsänjalostusta on harjoitettu Suomessa aktiivisesti jo ainakin 1960-luvun alusta eli yli 60 vuotta ja valtion rahoituksenkin tukemana. Metsänjalostussäätiö perustettiin jo vuonna 1947.

Metsänjalostuksella on arvioitu saatavan 15-20 prosentin puuston kasvun lisäyksiä ja lisäksi merkittäviä puiden laadun paranemisia. Kun jatkuvassa kasvatuksessa ei käytetä lainkaan metsänviljelyä, niin koko edellä tarkoitettu jalostushyöty jää silloin tietenkin saamatta.

Luonnonvarakeskuksen metsäpuiden siemenlaboratoriosta vastaava tutkija Katri Himanen on kirjoittanut (MT 25.11.2020), että metsänviljely on yksi keskeisistä keinoista, joilla Suomen metsät ja metsätalous selviävät ilmaston lämpenemisestä mahdollisimman pienin vaurioin. Hän muistuttaa, että jalostuksessa ja metsänviljelyssä keskeistä on uudistamisvarmuus. Puulajivalikoimaa voidaan säädellä esimerkiksi maannousemasienen saastuttamissa kohteissa sekä puulajivalikoimaa ja puiden alkuperiä ohjata ilmaston lämmetessä. Mutta se on mahdollista vain metsänviljelyllä.

Metsien inventointien tulokset osoittavat, että esimerkiksi 10-vuotiaat puustot ovat nyt kehityksessään selvästi pidemmällä kasvussa kuin sellaiset olivat 1980-luvulla. Asiaan ovat vaikuttaneet maanmuokkaus, jalostettu siemenalkuperä ja laadukkaat paakkutaimet. Se näkyy Valtakunnan metsien inventointitiedoissa huomattavana kasvun nopeutumisena. Jos edellä mainituista asioista nyt luovuttaisiin, palattaisiin kehityksessä paljon taaksepäin.

Metsänlannoitusta taas voidaan pitää sille soveltuvissa kohteissa taloudellisesti ylivoimaisesti kannattavimpana metsätalouden toimenpiteenä, jonka kustannuksille on melko helpostikin saatavissa yli 20 prosentin korko.

Lannoitus lisää puuston kasvua eniten sellaisissa kohteissa, joissa puuston kasvu ja siten myös kasvun edellytykset ovat jo ilman lannoitustakin verrattain hyvät. Lannoituksen puiden kasvua lisäävä vaikutus on suurinta metsikön kookkaimmissa eli päävaltapuissa, toiseksi suurinta vain vähän pienemmissä, niin sanotuissa lisävaltapuissa ja vähäisintä alempien latvuskerrosten puissa.

Jatkuvassa kasvatuksessa monet metsänomistajat varmaan pyrkisivät harvennushakkuissa alhaisten kuitupuun hintojen vuoksi ja tulojensa lisäämiseksi hakkaamaan myös osan suurimmista puista, kuten tämän menetelmän periaatteena tavallaan onkin. Näin toimien he tulevat kuitenkin menettäneeksi osan juuri siitä järeästä puustosta, jossa lannoituksella saatavat lisäkasvut olisivat kaikkein suurimmat.

Vuonna 2020 jatkuvan kasvatuksen hakkuiden osuus oli 2,7 prosenttia kaikista hakkuista, käy ilmi metsäkeskuksiin toimitetuista metsänkäyttöilmoituksista. Puuta ostavat suuret metsäyhtiöt suosivat edelleen tasarakenteisen metsän kasvatusta perinteisin harvennushakkuin sekä metsän uudistamisessa viljelyhakkuuta ja metsän istutuksia tai kylvöjä.

Metsäteollisuus katsoo, että jatkuvan kasvatuksen yleistyminen voisi uhata puuhuoltoa. Metsä Groupin metsäjohtaja Juha Mäntylä on todennut, että ”jos siihen siirryttäisiin erittäin merkittävässä määrin, se vaikuttaisi puuvolyymeihin ja täten teollisuuden aktiviteetteihin alentavasti ja puunkorjuun tehokkuuteen heikentävästi. Pidemmällä tähtäyksellä se vähentäisi metsien kasvua”. (Kauppalehti 6.8.2021)

Syyskuussa 2021 tein pikatiedustelun eteläsavolaisessa metsätalouspitäjässä, Mäntyharjussa, metsänomistajien kiinnostuksesta jatkuvaan kasvatukseen. Tiedustelin asiaa suurimpien metsäyhtiöiden puunostoista alueella vastaavilta metsäammattilaisilta. Heidän mukaansa jatkuvaa kasvatusta kysyneiden metsänomistajien osuus oli ollut näiden yhtiöiden osalta yleensä vain enintään pari prosenttia, jollakin selvästi vähemmänkin. Koska vastaajina tiedusteluun olivat nimenomaan metsäammattilaiset, voi otaksua, että siinä kysytyllä jatkuvalla kasvatuksella hekin tarkoittivat sisällöltään tutkijoiden kuvaaman sisältöistä metsän kasvatustapaa.

Tiedustelussa tuli ilmi myös, että jotkut metsäammattilaiset tunsivat huolestusta siitä, että joidenkin metsänomistajien ajattelutavassa hakkuisiin olisi alkanut jo esiintyä 1900-luvun alkuvuosikymmenien määrämitta- ja harsintahakkuidenkin kaltaisia piirteitä ja painotuksia.

Yllättävää jatkuvan kasvatuksen vyörytystä on viime aikoina tapahtunut Metsähallituksen hallinnoimissa valtion metsissä. Maa- ja metsätalousministeriö ja ympäristöministeriö ovat näet Metsähallituksen yhteisessä tulosohjauksessaan edellyttäneet valtion metsien uudistusluonteisissa hakkuissa jatkuvan kasvatuksen – eli jatkuvapeitteisen kasvatuksen, kuten Metsähallitus sitä nimittää – osuudeksi 25 prosenttia.

Tähän tulostavoitteeseen oli ollut ratkaiseva vaikutus nimenoman ympäristöministeriön vaatimuksella, ja sen taustana taas voi arvata olleen entiseen tapaan luonnonsuojelujärjestöjen lobbausvaikutuksen. Näin siitäkin päätellen, että Metsähallituksessakin todetaan tämän jatkuvapeitteisen kasvatuksen pitkän aikavälin kannattavuuteen liittyvien asioiden olevan vielä hyvin epäselviä.

Metsähallituksen Lapin aluejohtaja Kirsi-Marja Korhonen onkin todennut, että muutos aiempaan johtuu ennen kaikkea valtion omistajaohjauksesta. Korhonen on sanonut: ”Jos pelkät taloudelliset syyt ohjaisivat meidän hakkutapojen valintaa, silloin metsää kasvatettaisiin enemmän tasaikäisenä, jolloin hakkuutapana olisi nykyistä useammin avohakkuu”.(MT 23.8.2021)

Toivottavasti edellä kuvattu ei enteile vanhojen vuosikymmenien, 1960–1980-lukujen, kaltaisten jatkuvien tiukkojen kiistelyjen paluuta metsätalouden ja ympäristötahojen välille. Kuitenkin jatkuvaa kasvatusta edistämään ja toteuttamaan on perustettu jo ainakin pari kaupallista yritystäkin.

Suomessa Valtakunnan metsien inventointien tulokset ovat vahva ja kiistaton näyttö viime vuosikymmenien menestyksellisestä metsänhoidostamme. Sitä ei ole perusteltua edes yrittää kumota lyhyen ajan kokeiluilla jatkuvasta kasvatuksesta. Olisi jokseenkin varmaa, että likimainkaan yhtä hyviä tuloksia ei tulisi olemaan seuraavina vuosikymmeninä, jos jatkuva kasvatus parhaiden puiden poimimisineen ja todennäköisine uusien puusukupolvien kasvattamisen epäonnistumisineen tulisi metsänhoidossa laajasti toteutettavaksi linjaksi. Se voisi pahimmillaan jopa pilata metsiemme pidemmän ajan kehityksen, kuten tekivät aikanaan metsien määrämittahakkuut ja harsinnatkin.

Tätä uhkaa lisää vielä se, että vuonna 2014 voimaantullut uusin metsälaki näyttää olevan monien tärkeiden asioiden osalta yllättävänkin löysä – monien metsäammattilaisten mielestä liiaksikin – verrattuna aiempien aikojen metsälakeihimme. Metsätaloudessa yhteiskunnan näkökulma ja tarpeet tulee kuitenkin ottaa huomioon painokkaammin kuin esimerkiksi maataloudessa, jossa omistajan oma intressi toimintaan on välitön, mutta voi metsätaloudessa pitkittyä vasta kymmenien vuosien päähän.

Kaikki jatkuvan kasvatuksen mahdolliset kielteiset vaikutukset ovat kuitenkin todennettavissa vasta vuosien tai jopa vuosikymmenienkin kuluttua. Näinhän kävi aikanaan myös metsille vahingollisten harsinta- /määrämittahakkuiden osalta.

Edellä esitetyillä perusteilla en suosittelisi tukeutumista niin sanottuun jatkuvaan kasvatukseen ainakaan sellaisille metsänomistajille, jotka pyrkivät harjoittamaan metsätalouttaan pitkäjänteisesti – ehkä jopa yli omistajasukupolvienkin – ja taloudellista tulosta etusijalla pitäen.

Pääperusteena tähän ovat erittäin suuret riskit ja epäonnistumisen mahdollisuudet taloudellisesti tuottavan uuden puusukupolven synnyttämisessä lyhyessä ajassa, kun uudistamisen tulisi tapahtua luontaisesti muokkaamattomaan maahan, ja kun hyvänä vertailukohtana on aina käytettävissä metsänviljely vähintään kahdessa vuodessa.

Toisena riskinä on valtapuiden ainakin osittaisen poistamisen jälkeen se, että niiden alla kasvaneiden pienempien, mutta ehkä saman ikäistenkin puiden kasvu- ja kehittymiskyky uutena vallitsevana puustona on usein osoittautunut aiempaa valtapuustoa heikommaksi.

Eri asia tietenkin on, jos metsänomistaja haluaa hyödyntää omistuksensa lyhytjänteisesti ottamalla siitä kaiken hyödyn mahdollisimman nopeasti, eikä myöskään metsän uudistamisvaiheen osalta pidä tärkeänä uudistumisen nopeutta eikä onnistumisen varmuutta. Silloinkin hänen on kuitenkin syytä arvioida menettelyjensä mahdolliset heikennykset metsälönsä taloudelliseen arvoon.

On myös syytä ottaa huomioon, että jos lähtökohtana on perinteisin harvennuksin hoidettu tasaikäinen metsikkö, niin siitä täydellinen siirtyminen käyttämään jatkuvaa kasvatusta voi viedä tutkimusten mukaan jopa likimain puuston kiertoajan verran. Siihen aikaan voi mahtua jo ehkä 4–6 omistajasukupolvea. Kun jatkuvan kasvatuksen pitkänä siirtymäkautena metsän taloudellinen tuotto jää jatkuvassa kasvatuksessa tutkimustenkin mukaan selvästi perinteisen metsänhoidon vaihtoehtoa heikommaksi, tuskin kaikki seuraavat omistajasukupolvet olisivat tyytyväisiä metsätaloudesta saamaansa heikkenevään tuottoon.

Tietenkin silloin, jos lähtökohtana oleva puusto on jo alkujaan merkittävissä määrin eri-ikäistä ja -rakenteista, siirtymisaikakin täydelliseen jatkuvaan kasvatukseen muodostuu lyhemmäksi, mutta silti todennäköisesti metsätuloiltaan heikkeneväksi.

Jos minulla olisi edes suunnilleen tasaikäinen kuitupuu- tai tukkikokoinen kuusimetsikkö – metsätaloudellisena kehitysluokkana 2, 3 tai 4 – en edes harkitsisi siinä jatkuvaa kasvatusta. Näin siksi, että taloudellinen tulos olisi perinteisessä metsänhoidossa huomattavasti parempi ja koska myös merkittävät ympäristöarvot voidaan ottaa siinäkin hyvin huomioon.

Jos taas lähtökohtana olisi hyvin eri-ikäinen ja -rakenteinen kuusimetsikkö, se sopisi varmasti periaatteessa myös jatkuvan kasvatuksen kohteeksi. Mutta silti siinäkin valitsisin perinteisen metsänhoidon, koska se sopii useimmiten sellaisenkin kohteen hoitotavaksi ja antanee pidemmällä ajalla paremman taloudellisen tuloksen. Myös merkittävät luonnonarvot voidaan ottaa yhtä hyvin huomioon. Harvennushakkuilla ohjaisin tällaista puustoa vähitellen tasakokoisempaan suuntaan, joka on Suomen leveysasteilla puustojen luonnollisin kehittymistapa.

Jatkuvan kasvatuksen periaatteet voivat kuitenkin olla hyvin käyttökelpoisia joissakin erityiskohteissa. Sellaisia voivat olla turvemaiden, ja myös niin sanottujen kitumaiden, luontaisesti syntyneet, alun perinkin eri-ikäiset ja -kokoiset puustot, samoin kuin luonnonsuojelullisesti hyvin herkkien alueiden puustot. Niitä tuotiin esiin jo vuoden 1989 uudistetuissa Tapion yksityismetsien metsänhoitosuosituksissa ja sen jälkeen monissa myöhemmissäkin metsänhoito-ohjeissa.

Jo aiemmin mainitussa Elias Hämäläisen monipuolisessa liiketalouden metsäekonomian pro gradu - tutkielmassa vuonna 2011 todettiin metsänhoitotapojen vertailujen yhteenvetona ulkomaisten tutkijoiden tutkimuksista: ”Eri-ikäisen metsän kasvattamisella onkin uskottu olevan hyötyä esimerkiksi niissä valtiolle kuuluvissa metsissä, joiden puuntuotannollinen ja taloudellinen tuotto eivät ole tärkeimpiä tavoitteita, ja niiden metsänomistajien keskuudessa, jotka arvostavat metsäomaisuuttaan erityisesti maisematekijöiden ja monimuotoisuuden takia, mutta haluavat metsältään myös taloudellista tuottoa”.

Oman sovellutusalueensa jatkuvalle kasvatukselle voivat muodostaa myös erityyppiset erikoismetsät, joina jatkuvan kasvatuksen tutkija Sauli Valkonen on pitänyt muun muassa seuraavia (2010):

• virkistysalueet, ulkoilumetsät, kaupunkimetsät, asutuksen lähimetsät, maisemallisesti arvokkaat alueet,

• metsälain tärkeät elinympäristöt (joiden ominaispiirteet säilyttävä hakkuu on mahdollista),

• muut luonto- ja maisemakohteet (jotka eivät kuulu lain mukaan suojeltaviin, mutta ovat silti arvokkaita ja joita voidaan hakata),

• metsät, joilla on eriasteisia suojelupäätöksiä, mutta hakkuut on silti sallittu.

Kirjoittaja on metsänhoitaja, joka on toiminut muun muassa metsänhoidon opettajana, MTK:n metsäjohtajana, Metsäkeskus Tapion johtajana ja maa- ja metsätalousministeriön metsäosaston ylijohtajana.