Paperipatruunoiden mahtava yhtiö mureni, mutta nimi jäi elämään vessapaperissa

Historioitsija Teemu Keskisarjan kirjoittama elämäkerta vuorineuvos Gustaf Serlachiuksesta on mollisävyinen tarina metsäteollisuuspatruunoiden aikakaudesta, joka kulkee vääjäämättömästi kohti loppuaan.

Kirjan päähenkilö hoitaa enemmän velvollisuudesta kuin intohimosta edellisten sukupolvien käynnistämiä afäärejä. Mäntän tehdasyhteisössä toimihenkilöiden velvollisuutena oli vielä 1980-luvulla bridgen ja tenniksen peluu eikä insinöörin sopinut pitää pankkitiliä työläisleirin osuuskassassa.

Vanha maailma oli vielä hetken kantimissaan, mistä on osoituksena muun muassa paperiyhtiön kassan tapa pidättää viinankäyttöön taipuvaisilta työntekijöiltä jo ennakkoon osa palkasta. Näistä palkkavarannoista kassa sitten hätätapauksessa maksoi työsuhdeasunnon vuokran ja tukea työmiehen perheelle.

Gustaf Serlachiuksen osaksi jäi teollisuussuvun viimeisen vuorineuvoksen tehtävä ja lopulta katkerahko perheen teollisuustoiminnasta luopuminen. Pidättyväisen luonteensa vuoksi häntä ei kuitenkaan oikein koskaan mielletty patruunaksi isänsä R. E. Serlachiuksen tavoin.

Metsäteollisuuden ja puukaupan lähihistoriasta kiinnostuneille kirja tarjoaa mielenkiintoisia yksityiskohtia fuusioiden ja yritysjärjestelyiden etenemisestä. Mäntän tulevaisuus joutui vaakalaudalle, kun Serlachius lyöttäytyi yhteen Metsäliiton kanssa 1986. Paperilla tasapainokseksi kirjattu fuusio ja Metsä-Serlan perustaminen osoittautui pian osuuskunnan valloitukseksi. "Ennen musteen kuivumista osakassopimuksessa oli sen henki haihtunut", kirjassa kuvaillaan kivuliasta yhteistä taivalta.

Patruunasuvun dynastia keskisuomalaisena metsäteollisuusmahtina päättyi vuonna 1992, kun Serlachiuksen suku ostettiin ulos Metsä-Serlasta. Nimi on kuitenkin säilynyt: Metsä Group valmistaa Serla-pehmo- ja ruuanlaittopapereita yhä Mäntän tehtaalla.

Kustu-elämäkerta päättää Mäntän Serlachiuksista kertovan neliosaisen sukuhistorian.