Tietokirjailija Esko Pakkanen tuntee höyryhinaajien, uiton ja metsän käytön historian
Höyryhinaaja kiskaisi metsänhoitaja Esko Pakkasen matkalle, joka vei hänet tietokirjailijaksi ja metsähistorian tuntijaksi.Tilaajalle
Pakkasten Ristiinan-mökille johtaa Saimaalta laivaväylä. Kuva: Hanne ManeliusOlisikohan noita viitisentoista?” Esko Pakkanen empii kesämökkinsä kirjahyllyllä teostensa lukumäärää. Lukema joustaa sen mukaan, mikä katsotaan kirjaksi ja mikä vaatimattomasti painotuotteeksi.
Melkoinen määrä kirjallista työtä hyllystä joka tapauksessa löytyy, joukossa monta järkälettä, painavia niin kooltaan kuin sisällöltään.
Esimerkiksi uusin teos, Ankravee! Kirja uitosta, on tuhatsivuinen ja painaa yli neljä kiloa.
”Aineistoa olisi riittänyt toinen mokoma, mutta sitten ei olisi löytynyt kustantajaa.”
Sivuja kertyy, koska Pakkanen haluaa viedä lukijan tietolähteiden luo katsomaan kuvia ja lukemaan suoria lainauksia esimerkiksi aiemmista julkaisuista, vanhoista sanomalehdistä, oikeuden pöytäkirjoista, yhtiöiden raporteista ja työntekijöiden haastatteluista.
Työmenetelmäänsä hän kuvaa latinankielisellä ilmauksella narro narrata, kerron kerrottua.
”Se antaa muille aiheesta kirjoittaneille tunnustuksen, mutta ennen kaikkea lukija pääsee mukaan ajan tunnelmaan ja saa mahdollisuuden itse päätellä asioita. Historia on aina tulkintaa.”
Laiva lipuu mökille
Suomalaisen uittohistorian tulkitsijaa Esko Pakkanen ei itsestään kuvitellut. Sitten hän sattui vuonna 1999 poikkeamaan Metsämiesten Säätiön toimistossa, jossa asiamies Risto Hyvärinen usutti häntä aiheen pariin.
Esko torjui, eihän hän osaisi eikä tietäisi. Mahtaisiko ehtiäkään UPM:n metsäosaston tiedotuspäällikön työnsä ohessa.
”Itse työnsin sitten pääni silmukkaan. Kotimatkalla bussista soitin Ristolle, että jospa yrittäisin. Yli 15 vuotta siihen meni.”
Uiton liepeiltä, puuta kuljettavista höyryhinaajista, alkoi Eskon oma matka metsänhoitajasta, metsäkonsultista ja tiedotuspäälliköstä harrastajahistorioitsijaksi ja tietokirjailijaksi.
Tai ehkä tarina sittenkin alkaa täältä kesämökiltä Ristiinan Someenjärveltä ja Pakkasen tädeistä, kahdesta helsinkiläisestä pankkineidistä.
”Siunatut tädit ymmärsivät vuonna 1942 ostaa mökin laivaväylän varrelta.”
Mökillä vietti lapsuuskesänsä myös Esko, kaupunkilaispoika Kuopiosta. Aikanaan täti möi hänelle mökkinsä. Sen rantaan johtaa Saimaalta laivaväylä, mikä osaltaan vaikutti siihen, että Esko osti Eeva-vaimonsa ja ystäviensä kanssa huviveneekseen höyryhinaaja Laurin. Se oli hinannut halkolotjia Saimaalla.
Joka satamassa ihmiset kyselivät aluksen historiasta, joten Esko päätti selvittää sen ja kirjoittaa esitteeksi. Pian esite jo laajeni kirjaksi: Hinaajahöyrylaiva Lauri. Sekä eräitä havaintoja VR-Vapon halkojen proomukuljetuksista Saimaalla.
”Muistan yhä Hesarin arvostelijan kehut, että se on parasta, mitä aihepiiristä on kirjoitettu Suomessa. Oli vuosi 1987, ja ehkä kirjalle ja sen tiedoille oli paikkansa.”
Löytyisipä muistihirmu
Kannettava tietokone on asettunut mökkituvan pöydänpäätyyn. Tässä, tai talvella kodissaan Helsingin Töölössä, isäntä naputtaa tekstiä kahdella sormella.
”Välillä kirjoitan aamusta iltaan, varsinkin nyt eläkeläisenä.”
”Tai sitten aamulla vain vilahtavat pihassa auton perävälot, kun arkistot kutsuvat”, vaimo naurahtaa.
Arkistojen vakiokävijä Eskosta tuli esikoisteoksensa myötä. Hän kirjoitti sittemmin niin Hackmanin, Auvisen kuin Kaukaankin yhtiön höyrylaivoista ja Kymijoen latvavesien höyryliikenteestä.
”Onneksi älysin alusta pitäen haastatella mahdollisimman paljon höyrylaivojen työntekijöitä. Etsin heitä ja valokuvia esimerkiksi ilmoituksilla paikallislehdissä. Vanhoista laiva- ja lotjamiehistä löytyi todellisia muistihirmuja, mutta nyt he alkavat olla kadonnutta luonnonvaraa.”
Höyryaluksista metsähistorian puolelle Eskon johdatti Metsämiesten Säätiö. Hänen silloinen esimiehensä oli säätiön puheenjohtaja, joka pyysi Eskoa kirjoittamaan säätiön 50-vuotishistoriikin.
Läskinjakajasta metsäsektorin mesenaatiksi kertoo sodan ja jälleenrakennuksen ajasta. Puutavaraa tarvittiin kipeästi, ja siihen taas tarvittiin paljon metsätyöläisiä, jotka tekivät raskasta ruumiillista työtä.
”Säännöstelyannoksilla ei savotoilla pärjätty. Niinpä vuonna 1940 perustettiin Metsätyömaiden muonitustoimisto, joka alkoi muun muassa hankkia läskiä Amerikasta.”
Kun toimisto vuonna 1948 lopetettiin, sen omaisuus siirrettiin säätiölle, joka perustettiin tukemaan metsäalaa ja -perinnettä.
Konttorista ravintolaan
”Kuuluuko kuhankeittäjää?” Esko pysähtyy mökkipihalle kuulostelemaan Etelä-Savon keltamustaa maakuntalintua. ”Sitä näkee harvoin, mutta usein viheltelemme toisillemme.”
Nyt kuuluu vain liplatusta rannasta, kun aallokko osuu höyrylaivan kylkeen. Lauri on jo siirtynyt kaimansa, perheen Lauri-esikoisen ja tämän kavereiden omistukseen. Tänään laiturissa seisoo Halla XVII, tukkilauttojen hinaaja Saimaalta. Se kuuluu perheen Paavo-kuopukselle ja tämän tyttöystävälle.
”Pojat kasvoivat höyryhengessä. Kesät kierrettiin hinaajilla ympäri Saimaata. Niissä maisemissa silmä ja mieli lepäävät, ja siitä tuli elämäntapa. Mukavaa nostalgiaakin on mukana, kun alus kulkee ääneti höyryn voimalla.”
Suomessa on jäljellä satakunta höyrylaivaa, joista useimmat ovat toimintakuntoisia.
”Höyrykattila hotkii puuta, mutta kohtuudella. Ennen liikkeelle lähtöä täytyy kattilan alla pitää tulta 10–12 tuntia, mikä vie parisen mottia. Ajossa motti riittää pari kolme tuntia.
Laivapuunsa Esko on aina ostanut, mutta sauna- ja takkapuut hän tekee itse reilun hehtaarin mökkitontiltaan. Se on hänelle passeli metsätyömaa.
”Metsänhoitajaksi opiskellessaan sitä kuvitteli työskentelevänsä metsässä. Osoittautuikin, että työ tehtiin pääosin konttoreissa ja sittemmin ruudun ääressä. Toki aiemmin aika ajoin myös ravintoloissa!”
Kylvä metsää, poika
Ensimmäisen metsätyöpaikkansa Esko sai 12-vuotiaana, metsänhoitajaisänsä työnantajalta Metsähallitukselta.
”Metsänkylvössä Rautavaaralla 12-vuotias teki täyttä päivää ja sai urakkatyöstä täyttä palkkaa. Huolta lapsityövoimasta ei 1950-luvulla kannettu.”
Työteliääksi Esko oli oppinut jo tätien mökillä, kun hän kävi apupoikana naapuruston maatiloilla. Metsänkylvössä uutta, joskus haastavaakin, olivat työkaverit.
”Olin ainoa poika, kaikki muut olivat muutaman vuoden minua vanhempia tyttöjä. Kyllä he osasivat kiusata tällaista pientä ja ujoa poikaa”, eläkeläinen virnistää muistolle.
Metsä sinänsä tuntui heti luontevalta työpaikalta, olihan se partiopojalle retkiltä tuttu.
”Siihen aikaan ei tullut mieleenkään kysyä lupaa vaikkapa kelojen kaatamiseen. Sitä vaan porukalla mentiin ja tehtiin.”
Metsänviljelyn jälkeen Esko ahkeroi leimuulla ja suluttamassa tukkinippuja kanavan läpi. Yliopistossa opintoihin kuului pakollinen uittoharjoittelu. Ne muistot palasivat mieleen, kun Esko kirjoitti uiton tarinaa. Kirjoitustyö yllätti hänet usein.
”Uitot ovat työllistäneet hirmuisen paljon, parhaimmillaan yli 60 000 miestä sekä myös aika monta naista ja nuorta, alle kymmenvuotiaita myöten. Samoin väyliä on perattu älyttömän paljon, sillä uittoväylää oli Suomessa enimmillään ainakin 50 000 kilometriä.”
Puu kulki mitättömän näköisissä puroissa keväällä tulvavesien aikaan ja patojen avulla.
”Voi vain kuvitella, millaista perkaaminen tai uittaminen oli varhain keväällä, kun lumi oli vielä maassa, vesi kylmää ja kamppeet huonoja. Hyvä jos työntekijöillä aina oli saappaitakaan.”
Löytyy jotakin uutta
”Mökkimme muuten oli alun perin kielitieteilijä ja senaattori Emil Nestor Setälän huvilan sauna”, Esko esittelee.
Historian pienet yksityiskohdat ja suuret linjat ovat kiinnostaneet häntä aina. Ehkä sekin sai hänet liittymään Metsähistorian seuraan, kun se vuonna 1994 syntyi. Aikansa Esko oli myös seuran hallituksessa, mistä alkoi jälleen yksi kirjoitusprojekti.
”Menin sanomaan, että metsien käytöstä tarvittaisiin yleishistoria, kansankirja, joka selkeästi kertoisi puun matkan kannolta tehtaalle.”
Suomen metsien käytön historian kolme painavaa osaa Esko kirjoitti professori Matti Leikolan kanssa.
”Minä yritin tutkia ja kirjoittaa, Matti neuvoi ja tietenkin lyhensi.”
Jälleen Metsämiesten Säätiö, ”metsäalan johtava mesenaatti”, tuki kirjan syntyä.
”Omat tutkimus- ja kirjoitustyöni tein talkoilla niin kuin useimmiten. Minulle siinä on kyse tekemisen ilosta. Kirjoittaminen on kivaa, etenkin jos kuvittelee löytäneensä jotakin uutta. Sitäkin joskus tapahtuu.”
Muistelmia Esko Pakkanen ei lupaa kirjoitaa, mutta muistokirjoituksensa hän on jo laatinut.
”Se on ainakin riittävän kriittinen. Eikä siinä kerrota, että olen Suomen toiseksi vanhin vänrikki.”
Artikkeli on julkaistu Aarteessa 9/2016.
Artikkelin aiheetMetsäpalvelu
Miltä metsäsi näyttää euroissa? Katso puun hinta alueittain ja hintojen kehitys koko Suomessa.
- Osaston luetuimmat
