Lutukkaa käytettiin rohtona jo kivikaudella

Ristikukkaisiin lukeutuva lutukka ( Capsella bursa-pastoris) on seurannut ihmistä kivikaudelta lähtien. Arkeologisten kaivausten mukaan lutukkaa on käytetty jo 8 000 vuotta sitten.

Lutukka on yksivuotinen rikkaruoho, jolla on ollut erinomainen kyky mukautua kasvuoloihin. Kasvin arvellaan olevan lähtöisin Välimeren ympäristöstä. Suomessa se on levinnyt koko maahan.

Lutukkaa tavataan joutomailla, pelloilla ja poluilla. Pihapiirissä se on hakeutunut kasvimaiden rikkakasviksi.

Kasvitieteilijöille lutukka on ”paimenen laukku” herttaisen litukodan mukaan. Lutukka on myös lusikkaruoho, lutikkaheinä, karaheinä, lehmän noriheinä, hiirenkorva, horkkaheinä, kampaheinä, koiranpellava, leiniruoho, melaheinä, mäkitaskuruoho, revonkaura, suippoheinä, sätkäheinä, ukonnarsku, valkolemmikki tai vilukukka.

Lumien sulettua maasta nousee kasvin lehtiruusuke, josta kukkavana pian kohoaa valkoisin kukin. Kukinnan jälkeen vanoihin syntyy sydämenmuotoisia, litteitä lituhedelmiä. Yhdessä litukodassa saattaa olla 1 000–10 000 siementä.

Lutukka kuuluu kaalin sukulaisiin. Kasvisolukoissa on pistävän makuista sinappiöljyä. Keitettäessä lutukasta nousee kaalin tuoksu. Kivennäissuolojen ja C-vitamiinin ansiosta lutukka on kuitenkin raikkaan kirpeä.

Koko kasvi on syötäväksi kelpaava. Nuoria lehtiä on nautittu sellaisenaan, vanhemmat yksilöt on keitetty ja keitinvesi heitetty pois. Loppukesän kitkeröitynyt lutukka on kiehautettu kuin sienet kahdessa vedessä. Kasvin juurista on löydetty inkiväärimäistä aromia.

Nuoret, maanmyötäiset lehtiruusukkeet ovat villiä kevätvihreää salaatteihin, yrttisekoituksiin, muhennoksiin ja keittoihin. Lutukasta saa ruokaan aromaattista hapokkuutta. Kuivattu lutukka on kirpeän raikas mauste kalalle ja juureksille.

Lehdissä on kasvivalkuaista, hiilihydraatteja ja hyvälaatuisia rasvahappoja sekä karotenoideja ja rautaa. Punertavissa siemenissä on hiilihydraatteja sekä proteiinia, kuituja ja rasvaa.

Kiinassa ja Japanissa kevät on lutukan juhlakautta, jolloin lutukoita kerätään ja tarjotaan munaruokien kanssa. Kiinassa lutukkaa jopa viljellään ravintokasvina. Kiinalaisessa kansanlääkinnässä kukkivaa lutukkaa pidetään niin puhdistavana rohtona, että sen nauttiminen siivoa mielen koko seuraavaksi vuodeksi.

Japanissa lutukkaa syödään vihanneksena riisin kanssa. Lehdistä voisi tehdä esimerkiksi rapean tempuran.

Suomessa alkukesään sopii lutukalla terästetty nokkoskeitto, johon kuuluvat keitetyt kananmunanpuolikkaat.

Kansanlääkinnässä lutukka on ollut etenkin naisten rohto, jolla on hillitty runsasta kuukautisvuotoa, pehmitetty rasvakasvaimia sekä saatu lievitystä endometrioosiin.

Lutukka on suojannut bakteereilta ja sieniltä ja tuonut helpotusta pms-oireisiin ja menopaussin hormonaaliselle vuoristoradalle. Lutukkaa on myös annettu äideille synnytyksen jälkeen.

Rohdoksi kerätään kukkiva kasvi lituineen. Lutukan lehdissä on haihtuvia öljyjä, muun muassa kamferia. Lehti toimii kuin mummon kamferitipat tai hajusuola: sydäntä virkistäen.

Lutukkaa on toki käytetty myös miesten avuksi. Sillä on hoidettu kihtiä ja helpotettu tihentynyttä virtsaneritystä eturauhasvaivoissa. Euroopassa lutukkateetä on käytetty puhdistamaan munuaisia ja virtsateitä.

Lutukan parkkiaineet supistavat kudoksia ja vahvistavat verisuonia.

Lutukassa on bioflavonoidi rutiinia, jonka tehtävä kasvissa on ravintoaineiden kuljettaminen maaperästä kasvin eri osiin. Elimistössämme lutukasta saatu rutiini toimii antioksidanttina.

Rutiini vahvistaa hiussuonia, ehkäisee suonikohjuja ja vähentää verenvuotoja. Rutiini estää myös LDL-rasvahappojen hapettumista ja siltä osin vähentää sydänsairauksien riskiä.

Lutukassa on proteiinin kaltaista peptidiä, joka vaikuttaa samoin kuin onnellisuushormoniksi kutsuttu oksitosiini. Lutukan sisältämät C-vitamiini ja rauta ovat peptidien kanssa vahvistaneet veren hemoglobiinia ja yleiskuntoa.

Lutukan versot sisältävät koliinia, rasvaliukoista, vitamiinin kaltaista yhdistettä, jota tarvitaan muun muassa solukalvojen rakennusaineeksi. Koliini osallistuu kolesterolin ja rasvan aineenvaihduntaan solujen rakenteiden osana. 

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 6/2016.

Avaa artikkelin PDF