Esko Martin työskenteli Kemi-yhtiön kasöörinä: ”Savotoilla reissatessa mukanani oli salkullinen käteistä rahaa”

Pikkuruinen Nuffield puksuttaa ja savuttaa raskaan tukkikuorman veturina Sodan­kylän Kantoselässä talvella 1953. Maassa on metri lunta, ja pakkanen ärjyy kilpaa savotan ukkoherran kanssa.

Kuorman päällä istuu 15-vuotias poikanen, sodankyläläinen Esko Martin. Hänen työnään on puolipuhtaaksi parkatun pinotavaran ajo Kemi Oy:n savotalta kymmenen kilometrin päähän Riipijoen jäälle odottamaan kevättä ja uittoa.

”Siellä oli minun setänikin Zetorin kanssa ajamassa välilansseja. Hänellä oli saman­ikäinen poika kuin minä. Serkkupojan kanssa lastasimme ja purimme puukuormia reestä käsipelillä”, 83 vuotta täyttänyt Esko Martin kertoo.

Sodankyläläinen Esko Martin lähti savottatöihin jo 1950-luvun alkupuolella. Mies eteni Kemi Oy:n kasööriksi ja kiersi Lapin suuria savottoja. Kuva: Kari Lindholm

Vuonna 1937 syntynyt Esko varttui nuorukaiseksi Lapin suursavotoiden ollessa kiivaimmillaan. Sotakorvaushakkuut oli saatu päätökseen vuonna 1952. Pian sen jälkeen käynnistettiin kasvunsa päättäneiden ja pilalle harsittujen jätemetsien puhtaaksihakkuut rintamamiesten työllistämiseksi.

Hakkuuaukkojen koko saattoi helposti olla satoja hehtaareita.

Metsähallitus myi valtion maiden suurleimikkoja pystyyn, ja yhtiöt hakkasivat niitä kovalla tohinalla. Tahtia löi Metsähallituksen pääjohtajaksi vuonna 1952 valittu N. A. Osara, jonka mukaan hakkuualat ristittiin Osaran aukeiksi. Yksityismetsäsektori seurasi Osaran esimerkkiä pienemmillä pinta-aloilla.

Sodankylän Kaarretunturista laskee Jeesiöjokeen kirkasvetinen Kaarreoja. Siellä oli käynnissä hevossavotta talvella 1956–57. Tammukoita vilisevän ojan partaalla seisoi parakki, jossa toimi Reino Pumpasen kauppa. Nuori Esko Martin pääsi savottakauppaan myymälänhoitajaksi.

”Hevosille rehuja, miehille kintaita ja jopa neulojakin, joilla saivat ommella irronneet napit paikoilleen. Kaikenlaista käyttötavaraa oli tarjolla”, Martin selostaa.

Kesällä 1957 nuorukainen pääsi Kemi-­yhtiön kasööri- eli kassanhoitajakurssille, minkä jälkeen hänet pestattiin firmaan kuukausipalkalle.

”Savotoilla reissatessa mukanani oli salkullinen käteistä rahaa. Joskus tuli mieleen, että joku saattaisi rahasalkun haluta, mutta uhkaavia tilanteita ei juuri tullut vastaan.”

Kun palsta oli hakattu valmiiksi, kasööri luki kunkin hevosporukan tilin hevosmiehen kouraan. Hevosmies maksoi osuudet edelleen hakkureille.

Aikakirjoihin jäävä savotta oli myös Kemijoki Oy:n vesivoimaloiden vesivarastojen, Lokan ja Porttipahdan tekoaltaiden allashakkuut, jotka alkoivat syksyllä 1955 Sodankylän pohjoislaidalla Sompiossa ja Pomokairassa.

Aluksi altaiden alta korjattiin pelkästään havupuuta. Koivun talteenotto käynnistyi 1965, kun Kemijärven sellutehdas valmistui. Samalla hakattiin myös altaiden ympärille suunniteltuja leimikoita ylispuu- ja väljennyshakkuina.

Koska veden alle oli jäämässä valtionmaiden lisäksi suuria yksityismaa-alueita, puut kiinnostivat myös Kemi Oy:ta.

Allashakkuut olivat rahakkaita leveranssiyrittäjillekin, joita oli paikalla kirjava joukko.

”Viskilompoloon” eli Saariselälle vievällä soratiellä oli melkoinen liikenneruuhka, sillä lähin viinakauppa sijaitsi huomattavasti kauempana Kemijärvellä. Kerrotaan, että sököpöydissä liikkuivat isot rahat.

”Kyllä ne suuret savotat työllistivät tuhansia miehiä”, Martin muistaa.

Ei mennyt montakaan vuotta altaiden täyttämisestä vuonna 1970, kun Martin sai jo käyttöönsä tilityksiä varten ensimmäisen tietokoneen, joka toimi reikäkorttiperiaatteella.

Kemi-yhtiöltä Esko Martin siirtyi vuonna 1980 Sodankylän metsänhoitoyhdistyksen palvelukseen metsäneuvojaksi.

Sodankylän yksityismailla oli ryhdytty viljelemään metsää tosissaan vasta 1970-­luvun loppupuolella. Aiemmin metsät oli vain hakattu siemenpuuasentoon.

Karu jäkäläkangas uudistuikin luontaisesti, mutta kokonaan toinen asia oli kuusikoiden uudistaminen. Pillarivetoisille metsäauroille oli töitä Lapin lain aikana, kun isäntien pilalle harsimia kuusikkoja ­uudistettiin valtion tukemana.

Pillarin jäljiltä metsä oli rujon näköistä, eikä isännillä ollut useinkaan luottoa siihen, että uusi metsä lähtisi kasvuun raiskiolta.

Samoihin aikoihin valtakunnan lehdistö kirjoitteli suurhakkuiden ”hävitysaloista”. Kirjoitusten myötä luottamus raskaan sarjan metsänkäsittelyyn ei ainakaan lisääntynyt.

Yksikin isäntä tunnusti Martinille alkaneensa uskoa, ettei metsänviljely millään onnistu. Isännällä oli aurausalue, joka olisi pitänyt kylvää. Hän kertoi ottaneensa siemenastiat kainaloonsa, kävelleensä aurausalueen reunalle tuulen päälle ja nakanneensa siemenet myötätuuleen.

Viljelyiden tuloksena syntyi tiheitä taimikoita, joita ei välitetty hoitaa. Näistä pimeistä ryteiköistä poromiehet totesivat ehkä vain puoliksi leikillään, etteivät he uskalla niihin mennäkään pilvisellä säällä, koska niihin voisi eksyä.

Valtion tukea myönnettiin nelimetristen taimikoiden raivaukseen, mutta sen mittainen taimikko oli jo niin työlästä, ettei raivaamiseen ollut suurta halukkuutta.

Koivu oli pitkään ollut hylkypuu, josta oli pyritty eroon kaikin tavoin. Yllättäen koivulle tulikin tarvetta Kemijärven sellutehtaan perustamisen myötä 1960-luvun puolivälissä.

”Olin mukana eräässä tutkimuksessa, jossa selvitettiin koivupinojen säilyvyyttä eri metsäalueilla. Tuolloin koivut saattoivat joutua odottamaan sellukattilaan pääsyä pitkäänkin. Ongelmana oli lahoaminen”, Esko Martin kertoo.

Metsänhoitoyhdistyksen metsäneuvojana Esko Martin työskenteli vuoteen 2003, jolloin hän jäi eläkkeelle. Mies sai seurata metsätöiden kehittymistä kuudella vuosikymmenellä.

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 11/2020.