Pohjois-Suomen metsiä uudistettiin raaoin ottein koivuvihan vuosikymmeninä

Kun sotakorvaushakkuut päättyivät vuonna 1952, tehometsätalous valtion metsissä käynnistyi toden teolla. Hakkuusuunnitelmat muuttuivat ennennäkemättömin suuriksi.

Kaikki metsämaa oli saatava tuottamaan mäntyä teollisuuden tarpeisiin. Pyrkimys johti siihen, että koivut haluttiin hävittää Pohjois-Suomesta mäntyjen tieltä.

”Koivu upposi uitossa, eikä sillä tuolloin ollut juuri minkäänlaista menekkiä tai markkina-arvoa. Koivua kutsuttiin valkoiseksi valheeksi, ja siitä haluttiin päästä eroon”, kertoo Metsähallituksen eläkkeelle jäänyt tiimiesimies Jorma Kouva Pudasjärveltä.

Ainut merkittävä koivun ostaja pohjoisessa tuohon aikaan oli Valtion polttoainetehdas (Vapo), jolle isännät tekivät metristä koivuhalkoa.

Jorma Kouva varttui Pudasjärven Kouvan kylässä lopulta yli 20 000 hehtaarin laajuiseksi kasvaneen Osaran aukean laidalla. Susivaaran aukko oli Euroopan suurin avohakkuuala, jonka viimeiset hakkuut tehtiin vuonna 1964.

Vaarojen rehevillä ja ravinteikkailla rinteillä kasvoi runsaasti koivua. Ajan radikaalien uudistushakkuiden lisäksi Kouva näki koivikoiden tuhoamisvimman, joka tuntui paikallisista asukkaista järjettömältä.

Sodanjälkeisessä puutteessa eläneet ihmiset eivät hyväksyneet haaskausta, jota koivujen kaulaaminen tai maahan kaataminen ja lahoamaan jättäminen heidän mielestään oli.

”Metsä oli kuin pommituksen jäljiltä. Kyllä koivikoiden hävittämistä pidettiin pahana asiana aivan yleisesti.”

Tavallinen tekniikka ei-toivotuista lehtipuista eroon pääsemiseksi oli se, että koivut ja myös haavat kaulattiin pystyyn, jotta ne kuolisivat.

Tuhon varmistamiseksi kaulatut lehtipuut kiskottiin nurin kahden puskutraktorin väliin viritetyllä paksulla, satametrisellä teräsvaijerilla. Yleensä käytössä olivat International-merkkiset pillarit.

Jotta vaijeri ei olisi kiristyessään noussut liian korkealle, se painotettiin rautatynnyrillä, joka oli valettu täyteen betonia.

Koivuja puskettiin nurin myös puskutraktorin keulaan asennettavalla piikikkäällä raivausterällä. Sitä käytettiin, jos työmaalla oli käytössä vain yksi pillari. Tavallista oli, että myös kaulaamattomat, täydessä kasvussa olevat koivikot kumottiin konevoimin.

Elävinä maahan kiskotut koivikot ovat olleet haittana maastossa liikkuville vielä viime vuosikymmenellä esimerkiksi Sodankylän Pomokairassa. Yksi niistä kärsinyt maankäyttäjien ryhmä on poromiehet, jotka liikkuvat maastossa työkseen.

”Jos koivujen juuret jäivät kiinni maahan, ne eivät kuolleet eivätkä myöskään lahonneet vuosikymmeniin. Ronkkelikossa oli paha kulkea”, kertoo poromies Alpo Laitila Sodankylästä.

Kumotut ja maassa kuivuneet koivikot kulotettiin monin paikoin, eikä märkä pystykoivikko olisi edes palanut.

Koivikoiden hävitys ei rajoittunut pelkästään valtion maille. Niiden tuhoamista myös yksityismetsistä arvokkaana pidetyn havupuuston tieltä ajoivat innokkaasti Pohjois-Suomen alueelliset metsälautakunnat.

Jotta metsän luontaisesta lehtipuusekoituksesta päästäisiin eroon kustannustehokkaasti, koivun ja haavan nujertamista männyntaimikoista jatkettiin lentokoneilla ja helikoptereilla tehdyillä vesakkomyrkytyksillä 1970-luvulla.

Lentolevityksiä tehtiin vielä 1970-luvun lopulla Pohjois- ja Itä-Suomessa. Yhtenä perusteena torjunta-aineiden käyttöön oli haavan levittämän männynversoruosteen torjunta. Metsurit tekivät tämän jälkeen vielä reppuruiskutuksia mukana kannettavilla Ulva-ruiskuilla, joilla torjunta-aine levitettiin lehvästöön.

Metsurien sallittiin raivata myrkytettyjä taimikoita raivaussahalla ja kantosirpillä, eikä sitä pidetty vaarallisena työnä. Osaltaan tähän vaikuttivat metsureiden työllistämiskysymykset.

”Osa miehistä kieltäytyi, osa sai terveysongelmia. Osansa myrkyistä saivat myös puutumassa olleet männyntaimet, joiden latvat vioittuivat monilla kohteilla”, Kouva kertoo.

Myrkyttämistä paheksuttiin laajasti, sillä torjunta-aineena käytetyt, DDT:tä sisältäneet kemikaalit tiedettiin ihmiselle vaarallisiksi varsinkin metsämarjoihin kertyneenä.

Käytössä kerrotaan olleen muun muassa Agent Orange -nimistä torjunta-ainetta – sitä samaa, jolla Yhdysvallat tuhosi sademetsää Vietnamin sodassa 1962–1970.

Lapin metsäkoulun peruskurssilla Rovaniemellä opeteltiin käyttämään uutta menetelmää lehtipuuston myrkyttämiseksi vuonna 1971. Menetelmä sai liikanimen ”kalmankoura”.

Sankoon kaadettiin voimakasta torjunta-aineliuosta, jota sitten levitettiin puuston tyville aineeseen kastellulla märällä käsineellä. Vahva torjunta-aine imeytyi kuoren läpi ja tappoi lehtipuut. Todennäköisesti myrkky imeytyi myös levittäjänsä kehoon levityskäsineen välityksellä.

Vesakontorjunta-aineiden lentolevityksestä Metsähallitus luopui vuonna 1979 asiasta nousseen kielteisen julkisuuden myötä.

Pitkään vallinnut koivuviha pulpahtelee pintaan joskus vieläkin Pohjois-Suomen yksityismailla, ja osa metsänomistajista haluaa päästä koivusta eroon. Tämä näkyy yhden puulajin männiköiden kasvatuksena.

Jäykät asenteet ja perinteiset mäntyä suosivat metsänhoitomallit ovat kuitenkin vähitellen taipuneet koivua suosivaksi puulajin kasvaneen kysynnän myötä.

Koivun hävitysvimman ollessa pahimmillaan tuskin kukaan osasi arvata, että pian maakuntaan rakennetaan koivukuitua tarvitsevia tehtaita. Nyt koivu on metsän arvopuuta, jonka tiedetään myös hoitavan ja lannoittavan metsää.

Valtionmailla koivun asema on kohentunut kymmenen viime vuoden aikana. Metsähallituksen nykyisten metsänhoito-ohjeiden mukaan koivun osuus metsän puustosta tulisi olla 20–30 prosenttia.

Männyn kasvattaminen ravinteikkailla koivun ja kuusen mailla ei onnistunut läheskään aina. Usein kasvu oli liian nopeaa ja tuloksena pikemminkin omenapuita kuin mäntyjä: lyhyenläntiä ja oksaisia tureikoita, joista ei saatu tukkia. Huonolaatuisia männiköitä on jouduttu uudistamaan ennenaikaisesti.

Pohjois-Suomen reheville kasvumaille perustettuja männiköitä uhkaa nykyään myös tervasroso, sienitauti, joka tappaa sairastuneet männyt muutamassa vuodessa. Tästäkin syystä on perusteltua jättää luontaisesti syntyneet koivut pystyyn.

Viime aikoina on ymmärretty, että koivupitoinen sekametsä ei ole läheskään yhtä riskipitoinen kasvatettava kuin puhdas männikkö. Jos mänty menetetään, jäljelle jäävät muut sekametsän puut.

Koivu menestyy pohjoisessa hyvin, mikäli se vain saa tilaisuuden kasvuun.

”Nykyään riesana ovat hirvi ja poro, jotka tehokkaasti estävät koivun kasvatuksen syömällä taimet”, Kouva toteaa.

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 5/2018.

Avaa artikkelin PDF