Huhtikuu on kiimakuu, touko tarkoittaa kevätkylvöä – kuukausien nimet juontuvat vuodenkierrosta

Valo pääsee voitolle maaliskuun lopulla, heti kevätpäiväntasauksen jälkeen. Auringon kaari yltää jo korkealle, ja sen lämpö sulattaa pälviä maahan.

Maasta kuukausi on saanut nimensä. Se tarkoittaa maallista kuuta, jolloin maa paljastuu.

Monet sananparret eri puolilta Suomea todistavat tapahtumaa. ”Maaliskuu maan näyttää, prunnit kuivaa ja rarat tukkii”, on sanottu Laihialla.

Huhtikuun nimi juontuu huhdasta. Keväällä on kaadettu kaski- eli huhtapuut kuivumaan, ja kesällä kaski on poltettu. Huhta on tarkoittanut erityisesti kaskea, jossa puut ovat suuria ja enimmäkseen havupuita.

Huhtikuusta on käytetty muitakin kansanomaisia nimityksiä, kuten sulamakuu ja suvikuu. Suvi tarkoittaa pohjoissuomalaisittain talvista suojasäätä.

Myös kiimakuuksi neljättä kuukautta on kutsuttu, koska metsälintujen soitimelta eli kiimalta pyynti oli ennen merkittävä keväinen työ.

Toukotöiden merkityksen ymmärrämme vielä vaivatta. Touko on tarkoittanut kevätkylvöä ja kasvavaa viljaa.

”Vappu vakan pellolle kantaa, vappuna papu vaolle”, on tuumittu Etelä-Suomessa. Kevät on tuonut vapauden myös karjalle, kun toukokuun alussa on päästetty lehmät ja lampaat ensimmäisen kerran ulos.

Kesäkuun pohjana oleva kesä-sana tunnetaan monissa suomensukuisissa kielissä. Sen arvellaan tarkoittaneen kesantoa eikä kesää sanan nykymerkityksessä. Kuukausien nimet on kirjattu ylös Turun seudulla, missä kesää tarkoittava sana oli suvi ja kesä tarkoitti kesantoa.

Kesantopeltoina oli ennen suuri osa talon pelloista. Kesäkuussa Länsi-Suomessa tehtiin kesänajo eli kynnettiin kesantopelto.

Heinäkuun nimen alkuperä on selvä. Kuva: Pekka Fali / VL-arkisto

Heinäkuun nimessä ei ole hämäryyksiä – heinästähän se tulee. Tärkeä työ silloin on aina ollut heinänkorjuu.

Heinäpoutaa ennustettiin ennen monista luonnonilmiöistä. ”Poudaksi kuunkehä, sateheksi päivänsappi.”

Heinäkuu on vuoden lämmin sydän, jonka poutasäät olivat tärkeitä rehunkorjuulle. Ennen vanhaan vietettiin 13. heinäkuuta keskikesän päivää.

Elo-sanalla on monta merkitystä: elämä, talous, omaisuus, ruoka, karja, iso porotokka, asuinpaikka, talo ja tietenkin vilja. Elokuun töitä on elokorjuu eli elonleikkuu.

Kuukautta on kutsuttu myös mätäkuuksi ja kylvökuuksi. Kylvökuu viittaa rukiin kylvöön. Mätäkuu periytyy vanhoista tähtitaivaan merkeistä ja ajoittuu heinäkuun lopusta elokuun lopulle. Mätäkuu-sana on muualla maailmassa koirankuu. Se on vääntynyt ruotsin kieleen rötmånadiksi, joka on kääntynyt suomeksi mätäkuuksi.

”Mitä elokuu ei keitä, sitä syyskuu ei paista”, tiesi vanha kansa. Kaiken viljan täytyy olla syyskuun tullessa valmista ja korjattuna.

”Syyskuu syksyn tuo.” Syksy-sana on sama monissa suomensukuisissa kielissä.

Syykuun töitä olivat juurikasvien nosto, syyskynnöt ja toukomaiden ojien puhdistus.

Syyspäivän tasauksen ohittaminen kuun loppupuolella merkitsee pimeän vuodenpuoliskon alkamista. Alkaa lokakuu, jonka olemusta kuvaa savolainen kansanruno:

”Lokakuu ei ole joka kuu: / Päivät pienet pilvelliset, / yöt pitkät ja pimeät. / Halla hanhen siiven alla, / talvi joutsenen takana.”

Loka tarkoittaa kuraa ja likaa. Lokakuun rinnalla kuukaudesta on käytetty myös nimiä likakuu ja ruojakuu.

Marraskuu lienee alun perin tarkoittanut kuukautta, jolloin luonto martaana, melkein kuolleena, asettuu talvilepoon.

Marras-sana kuuluu ikivanhaan indoeurooppalaiseen kuollutta merkitsevään sanaperheeseen. Marraksen merkityksiä ovat kuolemaisillaan, raihnas, kuollut, vainaja.

Entisajan työkalenterissa marraskuussa on vuorossa verkkolankojen kehruu ja pyydysten kudonta. Talvinuotat oli saatava kuntoon. Myös rakennushirsien kaataminen oli hyvä työ, koska marraskuun puuta on pidetty lujana.

Moni sananparsi liittyy nimipäiviin. Kuun lopun Antin-päivästä on enteilty joulun säätä: ”Antti jos on ankara, niin joulu joutava.”

Käsillä on vuoden pimein aika, jota onneksi tavallisesti lumi valaisee. Alkaa talvikuu eli joulukuu. Vuoden viimeisen kuukauden nimenä oli talvikuu, kunnes joulun merkitys kasvoi ja talvikuu-nimitys väistyi 1600-luvulta lähtien.

Joulu-sana on käännöslaina ruotsista; ennen Ruotsissakin oli julmånad.

Tammikuun alkuperästä on ainakin kaksi erilaista selitystä. Molempien pohjana ovat tammi-sanan merkitykset napatukki, akseli, kuiva ja kova puu. Tammikuu voi viitata keskitalven koviin ja kuiviin pakkasiin. Toisaalta se voi tarkoittaa talven sydänkuukautta, joka on keskellä ja jakaa talven kahtia.

Tammi tarkoittaa myös patoa, ja jotkut ovat miettineet, olisiko jokiin ja puroihin muodostuvilla jääpadoilla yhteys kuukauden nimeen.

Tammikuu on talvilevon aikaa talon monissa töissä. Rakennus- ja tarvepuita on kuitenkin ennen vanhaan hakattu keskitalvella, koska puun katsottiin olevan tällöin lujaa.

Sydäntalveen kuuluu myös helmikuu, josta on käytetty muinoin myös nimiä helmekuu ja helmenkuu. Nimi tulee helmi-sanasta.

”Mettä on jäähelmes”, sanottiin ennen Lounais-Suomessa, kun suojasään jälkeisellä pakkassäällä puiden oksat kimaltelivat lukemattomin jäähelmin. Kauniilla ilmiöllä on monta nimeä: on sanottu myös, että metsä on pyynsilmällä, vesihilkalla tai jääripukalla.

Päivä pitenee, kevät ja kesä alkavat kangastella ihmisten mielessä. Jäähelmet puiden oksille jättäneestä ensimmäisestä suojasäästä ennustettiin ennen olevan 200 päivää rukiin tuleentumiseen. Tätä hetkeä on pidetty Kustaa Vilkunan mukaan niin tärkeänä, että siitä on saatu nimi koko kuukaudelle.

Lähteet:

Kustaa Vilkuna: Vuotuinen ajantieto (Otava 1984)

Suomen sanojen alkuperä 1–3 (SKS 2001)