Tuomi käytetyin puu sukunimenä – peittoaa mennen tullen Männyn

Metsän ja luonnon merkitys suomalaisille näkyy sukunimissä. Puulajeista eniten sukunimenä esiintyvät Tuomi, Tammi ja Koivu. Pääpuulajimme mänty ei mahdu kymmenen yleisimmän sukunimen joukkoon, ja Männyn edellä niukasti ovat myös Honka ja Petäjä.

Nelijalkaisista eläimistä sukunimensä käyttöön ovat useimmin antaneet Karhun lisäksi Saukko, Orava ja Peura. Sukunimenään näitä jokaista eläintä kantaa yli tuhat suomalaista.

Sukututkimuksen harrastajan ja sukunimistä verkkosivuja pitävän Tuomas Salsteen eläinlajilistalla on yli sata nimeä Ahvenesta Vesikkoon, kasvilajilistalla yli 60 nimeä Angervosta Yrttiin.

Määrä kasvaa huomattavasti, jos ottaa huomioon, että kantasanasta on päätettä vaihtamalla saatu lukuisia uusia, Salste huomauttaa. Esimerkiksi Haavasta on seuraavia muunnoksia: Haapakka, Haapala, Haapanen, Haavikko, Haavisto tai Haavistola.

Osa nimistä on käännetty ruotsista. Björk on saattanut ryhtyä Visakoivuksi ja Björn Mesikämmeneksi. Kun nimeä suomennettiin, lajikin voi vaihtua, Salste jatkaa. Lind (lehmus) saattoi kääntyä Mäntyläksi ja Lindgrenistä tulla Koivikko.

Kuva: Piia Ouri

Sukunimiä alettiin käyttää ensin Itä-Suomessa, osittain jo keskiajalla, kertoo Kotimaisten kielten keskuksesta eläköitynyt nimistöntutkija Sirkka Paikkala.

Nen-päätteiset sukunimet ovat idässä hyvin tavallisia. Pääte on niin sanottu kollektiivijohdin, joka kertoo, kenen kantavanhemman suku- tai perhekuntaan ihminen kuuluu, Paikkala selittää.

Myös eläintä tarkoittavaa sanaa on voitu käyttää; sellainen on saatettu antaa liikanimeksi taitavalle metsästäjälle tai kuvaamaan ihmistä itseään. Asuinpaikan nimessä on saattanut olla eläinsana ja siitä on johdettu myös sukunimi, Paikkala kertoo.

Länsi-Suomessa maalaisväestöllä sukunimet tulivat yleiseen käyttöön itää myöhemmin, vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla. Oli keksittävä uusia sukunimiä. Sukunimiksi otettiin talojen ja torppien nimiä, ja niissä la- tai lä-pääte oli yleinen.

Kun Länsi-Suomessa alettiin omaksua uusia sukunimiä, valtavirraksi tulivat luontosanan sisältävät nen-päätteiset nimet, kuten Virtanen, NIeminen ja Koivunen, Paikkala kertoo. Tämäntyyppisen nimen 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä sai jopa 200 000 suomalaista.

Kuva: Piia Ouri

Yksi melko harvinaista eläinsukunimeä kantava on helsinkiläinen Veikko Hiiri.

Nimi on monien eläinnimien tavoin peräisin rajantakaisesta Karjalasta. Veikon esivanhemmat asuivat ainakin 1500-luvulta lähtien Säkkijärvellä. Nimeä tapaa edelleen muutenkin kuin sukunimenä Lappeenrannan Ylämaalla, joka aikoinaan oli osa Säkkijärveä. Siellä kulkee muun muassa Hiirisentie Hiirenmäelle, Hiiri kertoo.

Suomessa asuu tällä hetkellä Digi- ja väestötietoviraston mukaan 183 Hiirtä. Veikko arvioi, että heistä noin kolmannes kuuluu laajasti ottaen samaan sukuun hänen kanssaan.

Nimen takia Veikko Hiirtä ei juuri ole kiusattu. ”Asuin lapsena Lappeenrannassa, ja siellä monilla muillakin oli vastaavia sukunimiä. Pilkka olisi osunut omaan nilkkaan.”

Nimestä on miehelle ollut oikeastaan enemmän hyötyä kuin haittaa. Hän on muun muassa pakinoinut radiossa huhtikuisessa ohjelmassa ”Hiirenkorvalla”. Sekin on ollut etu, että nimi on yleensä jäänyt kuulijan mieleen kerrasta.

Hiirellä on yksi poika, joka ei ole Hiiri. ”Annettiin hänelle äidin vähän herraskaisempi nimi”, Hiiri naurahtaa.