”Valkoselkätikka on yksi suomalaisen luonnonsuojelun pienistä voitoista”, kirjoittaa Heikki Willamo

Käynnissä oli tuolloin valkoselkätikkojen mittava vaellus. Hyvän pesimäkesän jälkeen Suomeen saapui itärajan takaa satoja yksilöitä.

Minun ruokintapaikalleni saapuneista kolmesta tikasta yksi oli naaras ja kaksi koiraita, joista toinen jatkoi pian vaellustaan. Jäljelle jääneet olivat päivittäisiä ruokavieraita, ja ne näyttivät asettuneen paikalle pysyvästi.

Perustin uuden rasvaruokinnan noin kilometrin päässä olevaan metsänsirpaleeseen. Se käsitti kolmisen hehtaaria rantametsää, osin vanhaa, valoisaa koivikkoa kuolleine puineen, osin aarnion kaltaista sekametsää suurine haapoineen, rannan tervaleppineen, tuulenkaatojen rytöineen, pökkelöineen ja järeine maapuineen.

Se oli kuin tehty valkoselkätikalle, varsinkin kun lähirannoilla oli muitakin sopivia ruokailualueita. Tikat löysivät paikalle muutamassa päivässä.

Vuosi vaihtui lumettomana, ja talvi jatkui samanlaisena. Tikat kävivät rasvoilla päivittäin, ne olivat selvästi mieltyneet pieneen metsikköön. Koiras hakkasi itselleen yöpymiskolon kuolleeseen rantakoivuun, naaras vietti yönsä jossain kauempana.

Valkoselkätikka on yksi suomalaisen luonnonsuojelun pienistä voitoista. 1950-luvun lähes tuhannen pesivän parin kanta romahti vuosituhannen loppuun mennessä vain muutamaan kymmeneen.

Tiukkojen suojelutoimien sekä idästä saapuneen täydennyksen avulla kanta lähti hitaaseen nousuun ja lienee nyt noin sadanviidenkymmenen pesivän parin tietämillä. Samalla lajin uhanalaisuusluokitus on lieventynyt erittäin uhanalaisesta vaarantuneeseen.

Valkoselkätikka ei ole pesinyt kotiseudullani vuosikymmeniin, ja sen paluu olisi pieni valonpilkahdus kurjistuvan metsäluonnon ja monimuotoisuuden vähenemisen keskellä. Se antaa toivoa ja osoittaa, että pienikin rauhaan jätetty metsänsirpale on arvokas.

Valkoselkätikka on koivun ystävä. Se koluaa runkoja ravintoa etsiessään mutta liikkuu paljon myös maassa liekopuiden kimpussa. Kuva: Heikki Willamo

Tämä rantametsikkö ei ole virallisesti rauhoitettu, mutta omistaja on jättänyt sen luonnon muokattavaksi. Puut ovat saaneet kuolla vanhuuttaan ja romahtaa niille sijoilleen elonkirjoa ruokkivaksi lahopuuksi. Ilmoitin tikoista, ja tieto otettiin ilolla vastaan.

Valkoselän ongelmana on sopivien metsien puute. Se on lehtipuiden ystävä, joka hakee ravintonsa kuolleista puista, lahopökkelöistä ja maapuista. Varsinkin talvisaikaan se etsii ruokaansa laajoilta alueilta ja käy ruokintapaikoilla, mutta se tarvitsee reviirin ytimeen laadukkaan metsän – juuri tällaisen.

Vaikka metsikkö on pieni, se on tikkojen mieleen. Sen suurissa haavoissa pesivät sekä harmaapää- että käpytikka, ja rantaleppiä koluaa pikkutikka. Lisäksi se on tietenkin turvapaikka lukemattomille muille järeää ja kuollutta lehtipuuta tarvitseville eliöille.

Seurasin tiiviisti valkoselkätikkojen elämää koko kevään. Ne suhtautuivat minuun pelottomasti, kävivät silloin tällöin rasvoilla, mutta kolusivat enimmäkseen omiaan. Ne hakivat kovakuoriaisten toukkia hakkaamalla suppilomaisia koloja kuolleisiin koivuihin ja pienten haapojen tyviin sekä silppusivat maapuita muurahaisia etsien.

Toiveet siitä, että pariskunta liittyisi metsikössä pesivään tikkakirjoon, kasvoivat kevään lähestymisen myötä.

Keväällä kuolleeseen koivuun ilmestyi lupauksia herättävä kolo, mutta pesintään se ei valitettavasti johtanut. Tämä on ilmeisesti tavallista valkoselkätikkojen elämässä. Tuore pariskunta viettää ikään kuin kihlajaisvuoden ja ryhtyy tositoimiin vasta toisena yhteisenä keväänään.

Pariskunta on yhä metsässään, uusi kevät on tuloillaan, ja toiveet ovat korkealla. Josko valkoselkätikka viimein palaisi kotiseutuni pesimälinnustoon.

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 3/21.